hukkajukka

Liukuva työaika

Tue, 17 Nov 2009 15:35:00 +0200

Helsingin yliopistossa otetaan käyttöön "liukuva työaika" vuodenvaihteessa. Kuulostaa hyvältä. Perusteluissakin on sanottu, että tämä uudistus lisää joustoja.

Todellisuus vain on aivan päinvastainen. Kyseessä on eufemismi kellokorttijärjestelmän käyttöönotolle sekä kontrollin ja byrokratian maksimoimiselle.

Esimerkiksi yliopiston atk-hommissa on tähän asti käytännössä ollut aivan sama, mihin aikaan päivästä ja mistä paikasta työt tulevat tehtyä, kunhan tulevat. Tämä on ollut sekä työntekijän, työnantajan että varsinkin yliopistoyhteisön etu: tarvittavat huoltotehtävät ja korjaustoimenpiteet on voitu tehdä nopealla varoitusajalla ja kummallisiinkin aikoihin.

Käytännössä jotkut atk-gurut ovat tulleet töihin puolelta päivin ja lähteneet kahdeksalta, omasta valinnastaan. Tai korjanneet rikkimenneen järjestelmän kotoaan. Järjestelmäylläpitoa on useimmiten paikalla käytännössä koko päivän.

Tämä muuttuu nyt. Työnantaja – joka muuten kohta kuuluu EK:laiseen liittoon – lakkaa joustamasta, työntekijä kyllä voi joustaa vastakin.

Hyvä esimerkki tästä kävi ilmi koulutuksessa: "Työnantaja antaa joustoa [työaikasaldossa] jopa 5 tuntia", kun taas maksimikertymä on 40 tuntia. Joustamisen määrässä on siis tietty epäsymmetria. Iltaliukuma on neljä tuntia, aamuliukuma kaksi.

Plustunteja ei saa tietoisesti kerätä, mutta yhden kokonaisen saldovapaapäivän pitäminen edellyttää +15 tunnin työaikasaldoa.

Hirvittävä määrä hallinnollista paperinpyöritystä leimausoikeuksineen, korjauslomakkeineen ja kellonkyttäyksineen on luvassa. Kun työaika päättyykin toisessa kiinteistössä kuin oli tarkoitus, lähetellään (paperi)lomakkeita jonnekin keskitettyyn kellokorttitoimistoon. Ennustajanlahjoille tulee käyttöä. Tämä kaikki tulee maksamaan silkkaa rahaa yliopistolle. Piilokustannuksia. Runsaasti.

Työntekijän näkökulmasta tämäkin uusi kontrollimekanismi on vain yksi luku lisää työelämän huonontumisen historiassa.

Atk-väelle tämä tarkoittaa, että yliopisto menetti jälleen yhden kilpailuvaltin suhteessa yksityisiin työnantajiin. Palkallahan ei ole koskaan kilpailtu.

(Uudistus koskee "muuta henkilöstöä" eli ei opettajia ja tutkijoita. Itse olen osa-aikainen, minkä takia järjestelmä joustanee hieman paremmin, kun saldo lasketaan "tuntikeräilynä". Paikkaan työaika silti on sidottu, toisin kuin työtehtävät.)

Pyöräilykypäräasia

Mon, 19 Oct 2009 01:20:00 +0300

Pyöräilykypärää on ihan hyvä käyttää. Mutta se ole tämän kirjoituksen aihe.

Nyt puhe on siitä, mikä on kypäräkeskustelun suhde pyöräilyn turvallisuuteen. Suomessa laki suosittelee kypärän käyttöä. Toisinaan vaaditaan "kypäräpakkoa", eli että käyttämättömyys sanktioitaisiin.

Pyöräilykypärästä ei oikeastaan pitäisi ollenkaan puhua, koska se vie huomion pääasiasta. Kypärän käyttö on yksilötasolla turvallisuuden kannalta ihan ok, käyttöpakko taas erittäin haitallista. Selitän.

Kokemuksesta tiedetään, että kypäräpakko erilaisista syistä vähentää pyöräilyä noin kolmanneksella. Tiedetään kuitenkin myös, että pyöräilyn lisääntyminen lisää pyöräilyn turvallisuutta ja kääntäen, pyöräilyn väheneminen tekee siitä vaarallisempaa. Näin on muun muassa poroefektin takia: yksinäinen pyöräilijä on kuin poro Lapissa: ei tule huomatuksi, jää auton alle. Lauma huomataan.

Lisäksi, vaikka kypärättömyys lisää hieman vammautumisriskiä onnettomuustilanteessa, pyöräilyn lisäämisen (tai kypäräpakolla sen vähentämisen) kansanterveydelliset vaikutukset ovat merkittävämmät. "Kypäräpakon positiivinen vaikutus elinikään on vain 1/50 sen negatiivisesta vaikutuksesta", kertoo Polkija-lehden (5/2009, PDF) asiantunteva artikkeli aiheesta. Jutussa on myös muita kiinnostavia lisätietoja.

Pyöräilykaupunkina tunnettu Kööpenhamina on visusti varonut puhumasta ääneen kypärän käytöstä: se saa ihmiset vähintäänkin alitajuisesti ajattelemaan, että pyöräily on vaarallista, siksi pitää käyttää kypärää. Tämä entisestään vähentää pyöräilyn suosiota ja siis vähentää sen turvallisuutta.

Turvallisuusfriikkiydestään tunnetussa Ruotsissa julkaistiin suunnitteluohjeisto, jonka kannessa kypärätön pukumies polkee rennosti autojen välissä. (Oheinen kuva.)

Suomessa valittu Liikenneturva-vetoinen pelottelulinja ampuu siis itseään jalkaan. Jostakusta voi tuntua paradoksaaliselta, että juuri Köpiksessä kypärän käyttö paraikaa lisääntyy hurjasti. Ei Suomessa vaan.

Vain vähän yksinkertaistaen voidaan siis todeta, että kypäränkäytöstä moralisointi tai varsinkin kypärän käyttöpakon vaatiminen tekee pyöräilystä vaarallisempaa.

Jos ollaan oikeasti huolissaan kypärän käytön sijaan pyöräilijöiden turvallisuudesta, toteutettakoon edellisten postausten visiot. Sen jälkeen kypärän käyttö, jos sillä nyt on niin väliä, kyllä hoituu itsestään.

Pyöräilysuunnittelun muutosvaatimuksia

Mon, 19 Oct 2009 01:19:00 +0300

Edellisessä postauksessa hahmottelin sitä, mikä pyöräilyn näkökulmasta on periaatteessa pielessä. Jottei jäisi tyhjäksi puheeksi, tässä joitakin konkreettisia muutosvaatimuksia. Lista ei ole kattava vaan alku.

Pyöräilyn on välttämättä lisäännyttävä jo pelkästään ilmasto-ongelman vuoksi. Lisäargumentteja voi hakea kansanterveydestä työtehoon. Vihkiytyneet sanovat, että pyöräilyn kulkutapaosuutta on lisättävä. Pitää siis saada suuremmat massat polkemaan. Kasvupotentiaali on ns. hyötypyöräilyssä eikä pyöräilyssä liikuntamuotona.

Tiedetään, että massat eivät hyppää satulaan, koska se on ympäristöystävällistä eikä siksi, että se on terveellistä eikä edes siksi, että se on halpaa. Massat alkavat polkea, jos pyöräilystä tulee helppoa ja nopeaa verrattuna johonkin muuhun. Siksi tarvitaan rakenteisiin ja ytimiin meneviä ratkaisuja.

Nyt pyöräteitä on rakennettu sinne, minne niitä mahtuu, ei sinne, missä niitä tarvitaan. Lopputulos: epäyhtenäinen ja huonosti toimiva pyörätieverkosto tai -sokkelo. Tarvitaan: kunnolliset ratkaisut sisääntuloväylille, kokoojateille ja muille merkittäville väylille. Ylipäänsä pyöräily pitää saada osaksi liikennejärjestelmäsuunnittelua.

Asuin- ja kaupunkikorttelit eivät tarvitse pyöräteitä. Paikoin voi pyöräkaista olla tarpeen, mutta oleellisempaa on kolmen- tai neljänkympin nopeusrajoitus.

Jos pyöräilylle erotetaan tiellä oma alue, olkoon kyseessä tosiaan pyöräkaista, joka on ennemminkin ajoradan kuin jalkakäytävän yhteydessä. Ehdottomasti pyörätie tulee rakentaa eri tasoon kuin jalkakäytävä ja samaan tasoon kuin ajorata, mahdollisesti tästä erotettuna.

Pyöräteihin varattua tilaa ei saa ottaa jalkakäytävästä. Kaupunkiliikkumisessa vallitkoon hierarkia, jossa jalankulkija on ylimpänä, ja ensisijaisesti jalankulun ehdoilla tehdään ratkaisut.

Tärkeää on muuttaa ratkaisut yksiselitteisiksi. Ainakin Helsingissä polkijan on suuressa osassa risteyksiä vaikeaa ellei mahdotonta hahmottaa, miten hänen sääntöjen mukaan tulisi polkea. (Jos et usko, mieti, miten pyörällä pääsee vaikka Annantalolta Ateneumille.)

Tyypillisesti pitäisi hypätä kahden korttelin välein satulasta ja taluttaa tai vaihtaa kadun puolta. Voisiko vastaavaa edellyttää autoilijalta? Pyöräiljä joutuu jatkuvasti sompailemaan lainkin kannalta harmaalla alueella. Pahinta tässä on se, etteivät pyöräiljän kulkua voi muut ennakoida. Tämä tekee pyöräilystä vaarallista – aivan turhaan.

Moottoroitua liikennettä on rajoitettava ja hillittävä ruuhkamaksuin. Sen sujuvuutta voidaan edistää ja turvallisuutta parantaa säätämällä kaupunkialueella enimmäisnopeus 40 kilometriin tunnissa; monin paikoin 30 riittää. Kadunvarsipysäköintiä pitää rajusti vähentää ja pysäköintimaksuja nostaa. Pysäköintipaikkojen määrällä (ruuhkamaksujen lisäksi) säädellään autoliikenteen määrää tehokkaimmin. Vapautuvan tilan voi käyttää esimerkiksi jalkakäytäviin ja pyöräkaistoihin.

Pyörätien käyttövelvoite on iso ongelma. Ongelmaa ei valitettavasti voi korjata poistamalla velvoitetta, koska kyseessä on kansainvälinen normi. Ongelma se on, koska nykyisen suomalaisen suunnittelutavan mukaan kaupungit ovat täynnä hyötypyöräilyyn soveltumattomia, vaarallisia pyöräteitä. Ongelma kierrettäköön tekemällä vaikka yhdistetyistä pyörätie-jalkakäytävistä jalkakäytäviä, tarvittaessa "Sallittu pyörille"-lisäkilvellä. Enimmäkseen pyörät ohjattakoon ajoradalle, jossa toki on asianmukaiset merkinnät ja riittävä tila.

Yhtään monen sadan miljoonan euron hakamäentieprojektia ei tule enää käynnistää. Kyseessähän on massiivinen panostus vain ja ainoastaan yksityisautoiluun. Lisäksi se siirtää ruuhkat vain toisiin pullonkauloihin ja nojaa sellaisiin liikenteen kasvuennustuksiin, joissa ei ole huomioitu maailman muuttumista. Muut liikennemuodot kulkevat marginaalissa tasan sen verran, että voi väittää, ettei niitä ole kokonaan unohdettu.

Pyöräilijän todellisuus on valmiilla Hakamäentiellä on tämä: edes kunnon opasteita ei ole tehty. Pyöräilijä joutuu vaihtamaan puolta, ajamaan hiekkatietä, etsimään luiskaa ja ramppia ja väistelemään käsittämättömiä mutkia. Keinotekoista mäkeä riittää. Ennen remonttia reitti oli vielä pyöräiltävissä.

Pyöräilyn turvallisuutta tulee parantaa. Se kuitenkin hoituu samalla kun pyörät alkavat käytännössä olla ajoneuvoja ja sitä myötä pyöräilyn määrä saadaan nousuun. Toki kuljettajien koulutuksessa ja peruskoulussa huomiota pitäisi kiinnittää enemmän kohtaamistilanteisiin ja asenneongelmiin.

Entä kypärän käyttö? Ei relevanttia turvallisuuden kannalta, ja vie huomion itse asiasta. Muutama sana kuitenkin siitä seuraavassa postauksessa.

Eroon kevyestä liikenteestä

Mon, 19 Oct 2009 01:18:00 +0300

Sovitaanko, että tästä eteenpäin julistetaan käsite "kevyt liikenne" pannaan. Hyvä.

Tuo käsitehirviö on ihan suomalaista alkuperää 1960-luvulta, ja silloin tarpeellinen. Kyse oli voimakkaan autoistumisen vuosikymmenestä, ja ajatus oli, että viimeistään tulevaisuudessa kaikki "normaalit" kulkevat yksityisautoilla; lapset ja vanhukset voivat kävellä ja pyöräillä. Heidätkin oli kuitenkin jotenkin huomioitava, joten alettiin puhua kevyestä liikenteestä.

Muualla käsitettä ei ymmärretä. Kevyt liikenne mielletään ilman selityksiä esimerkiksi yksityisautoiluksi, kun raskas liikenne tarkoittaa rekkoja.

Täkäläinen kevyt liikenne tarkoittaa kuitenkin ei-autoliikennettä. Ongelma on juuri tässä. Jako on mielivaltainen. Käytännön sovellutuksiin vietynä ajattelu johtaa kaupunkialueella hengenvaarallisiin tilanteisiin, koska liikenteestä erotettu "kevyt" liikenne joutuu kohtaamaan "oikean" liikenteen joka risteyksessä.

Pyöräilijät itsekin mieltävät itsensä kevyeksi liikenteeksi, ja niinpä harva uskaltautuu ajoradalle silloinkaan kuin pitäisi, koska siellä tulee turpiin. Jatkossakin siis erillisiä pyöräteitä? Tämä toimii kahteen suuntaan: samalla se opettaa myös autoilijoille, että pyörät ovat aina jossain muualla. Kohtaaminen on yllätys.

Nyt tarvitaan ajattelutavan muutos. Se on onneksi jo hyvää vauhtia tapahtumassa. Katu ei ole vain tie jonnekin, se on tila. Liikenne ei ole ajoneuvoja=autoja, vaan ihmisiä liikkumassa ylipäänsä jollain välineellä.

Pyöräilyn kannalta tämä muutos tarkoittaa käytännössä sitä, että pyörästä tulee oikeasti ajoneuvo, ei jalankulkuväline. Pyöräilijät ovat osa kaupunkiliikennettä. Ulkoilu- tai liikuntafunktion voi unohtaa, se hoituu kyllä siinä sivussa.

Tai, kuten tanskalaiset sanovat asian, "We don’t have cyclists in Copenhagen, we merely have people who happen to ride their bicycles." (via Kaupunkifillari)

Helsinki saa uudet, Marek Salermon laatimat suunnitteluohjeet vuonna 2010. Konkretisoin seuraavassa postauksessa joitakin omia näkemyksiäni.

Tasan ei käy

Mon, 12 Oct 2009 12:08:00 +0300

Joku lehti kertoi, että valtiovarainministeri Jyrki Katainen (sek.) sai hiljattain toisen lapsen. Lehti myös siteerasi Kataista, joka sanoi: "Aion nyt viettää viikon isyyslomaa ja perheelle parhaiten sopivana aikana lisää." (Kursivointi omani.)

En ole, kumma kyllä, mistään kuullut kauhisteluja, vaikka vastaavassa tilanteessa olevat nuoret, lapsia saavat naispoliitikot näyttävät olevan aivan vapaata riistaa. Kataisen puoluetoveri Sarkomaa jätti koko ministerinpestin perhesyistä. Ei tullut Kataiselle mieleen?

Miksi kukaan ei sano vaikkapa seuraavasti: "Miten maamme taloudesta voi päättää miesministeri, jonka henkilökohtaiset prioriteetit ovat tuollaiset? Ei ihme, että kuntatalous on siinä jamassa missä on."

Ensimmäiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Historian pisin itsemurhaviesti?

Mon, 05 Oct 2009 18:57:00 +0300

EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso Kööpenhaminan ilmastosopimusluonnoksesta (Guardianin mukaan, via GP):

"Tällä hetkellä pöydällä on 200-sivuinen teksti, joka sisältää kosolti vaihtoehtoja ja runsaasti hakasulkuja. Jos emme selvitä tätä sotkua, siitä on vaarassa muodostua historian pisin itsemurhaviesti."

Ei saa nauraa, se ei ollut vitsi. Minusta tuntuu, että asiaan ei Suomessa suhtauduta vielä sen vaatimalla vakavuudella.

Kriisin paikka

Tue, 29 Sep 2009 23:33:00 +0300

Viime aikoina joka puolelta tulvineet tiedot tulevasta ilmastokriisistä ovat kerrassaan lamauttaneet.

Tieteilijät joutuvat jatkuvasti tarkentamaan ennusteitaan enimmäkseen siihen suuntaan, että tulevat muutokset tapahtuvat nopeammin ja rajummin kuin aiemmin luultiin.

En kertaa kaikkea; nykytilanne on hyvin tiivistetty esimerkiksi Ekofokus-blogissa. Sen sanon, että aiemmin "turvallisena" pidetty kahden asteen lämmönnousun raja näyttäisi olevan liian suuri. Nykyisin puhutaan puolestatoista asteesta. Siis että lämmönnousu pitäisi pystyä pitämään puolessatoista asteessa esiteollisesta ajasta. Muuten homma karkaa käsistä muun muassa takaisinkytkentöjen takia, ja ilmastonmuutos voi alkaa vahvistaa itseään.

Ikävää on, että nyt lämpötila on jo noussut vajaan asteen ja jo ilmakehään päästetyt kaasut lämmittävät vielä ainakin puoli astetta, vaikka päästäminen lopetettaisiin nyt. Game over?

Joidenkin mukaan aikaa päästöjen lopettamiseen olisi kuitenkin jopa vuoteen 2015 asti. Kuusi vuotta.

Kylmään ilmanalaan tottuneelle suomalaiselle pari astettahan ei tunnu missään. Pitänee muistuttaa, että nyt ei puhuta paikallissäästä, vaan globaalista ilmastosta, keskiarvosta. Paikalliset muutokset – siis juuri ne, jotka ihmisten nahoissa ja ekosysteemeissä näkyvät – ovat paljon suurempia.

Seurauksena voi olla jo tällä vuosisadalla niin mittavia muutoksia, ettei moni uskalla kuvitella niitä. Kenties miljardit ihmiset kuolevat nälkään, kun maapallon hedelmällisimmät viljelyalueet kuivuvat. Jäljelle jäävät aloittavat valtavat muuttoliikkeet, joiden yhteydessä leviävät pandemiat pyyhkivät väkeä lisää.

Merenpinnan nousu ja eräiden rannikkokaupunkien huuhtoutuminen voi olla pieni reunahuomautus tässä kertomuksessa. Yhteiskunnat romahtavat.

Ongelmahan ei ole, etteikö tarpeeksi varmaa tietoa tulevasta olisi. Sekään ei ole ongelma, ettei tarvittavia keinoja kehityksen muuttamiseksi olisi jo olemassa.

Ongelma on se, ettei niitä sovelleta. Ettei tehdä tarpeeksi.

Muuten, jos netissä aktivoitunut maahanmuuttokriittiseksi itseään nimittävä sakki haluaisi tosissaan estää pakolaisten tulon Suomeen, kuten epäilemättä haluavat, heidänkin kannattaisi panna kaikki paukut ilmastonmuutoksen hidastamiseen.

Joulukuussa koittava Kööpenhaminan ilmastokokous on kenties historian tärkein poliittinen tapaaminen. Paineet ovat valtavat, koska vaakakupissa on niin paljon. Suomalaiselle demokratialle kenties siunaukselliseksi osoittautuva vaalirahakohu on sikäli kamala, että se saattaa viedä huomion pois siitä, mikä on tärkeää.

Miten oheinen kuva liittyy tähän? Siinä vaiheessa kun omat keinot alkavat loppua, on tätä kaikkea prosessoidakseen käytettävä energiaansa johonkin mielekkääseen, joka ei ainakaan pahenna asiaa. Omenien ja nokkosten säilöminen talven varalle (ilman pakastinta!) on paitsi kivaa, myös tavallaan terapeuttista.

Lähdesuoja koskee myös blogeja

Sun, 13 Sep 2009 21:23:00 +0300

Mielenkiintoinen sivuhuomio Oksasen Villen blogista: niin sanottu lähdesuoja – jota nyt siis ollaan mm. poliisiylijohtajan toiveiden mukaisesti murtamassa – koskee myös yksityishenkilöiden ylläpitämiä blogeja. Näin on painovapauslaissa, tarkoitan laissa sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä, säädetty.

Nyt kaikki whistleblowerit sitten vuotamaan likaisia salaisuuksia siivilirohkeille blogaajille ennen kuin on myöhäistä.

Jos joku ei muista, mistä oli kyse, kerrotaan kuitenkin. Sehän oli se pakkokeino-, esitutkinta- ja poliisilakien kokonaisuudistus, josta on työryhmä tehnyt mietintönsä, jonka lausuntokierros taisi hiljattain päättyä. Seuraavaksi varmaan tehdään aiheesta tuhatsivuinen hallituksen esitys. Sitä odotellessa. Kauhulla.

Helsinkikin vähentämässä natriumglutamaatin käyttöä

Fri, 11 Sep 2009 09:53:00 +0300

Keskiviikon kokouksessaan Helsingin valtuusto hyväksyi parikin pontta, jotka tähtäävät natriumglutamaatin (E621) käytön vähentämiseen tai lopettamiseen. Espoohan on jo aiemmin päättänyt luopua natriumglutamaatista kouluruuassa.

Otteita kaupungin päätöstiedotteesta:

Maria Björnberg-Enckell + Astrid Thors
Kaupunginvaltuusto edellyttää Palmian tutkivan haitallisen lisäaineen E621 (natriumglutamaatti) käytöstä luopumista tai käytön vähentämistä varsinkin päiväkoti-ikäisten ruokahuollossa.
Ponsiehdotus hyväksyttiin 62 jaa-äänellä.

[...]

Terhi Koulumies + Arja Karhuvaara
Kaupunginvaltuusto edellyttää, että Helsingin kaupungin päiväkodeissa ja kouluissa lapsille tarjottavasta ruuasta poistetaan ylimääräiset ja tarpeettomat lisäaineet, kuten E621.
Ponsiehdotus hyväksyttiin 59 jaa-äänellä.

Lisäksi muissa ponsissa puhuttiin muun muassa kasvis-, lähi- ja luomuruuasta sekä kaudenmukaisten raaka-aineiden käytöstä. Tuntuu edistykselliseltä, vaikka ponsien merkitys ei yleensä käytännössä olekaan kovin suuri.

Natriumglutamaatti ei sinänsä ole myrkyllistä eikä sen haitoista ole tietääkseni vielä tieteellistä näyttöä. Kokemusperäisesti sen kuitenkin epäillään aiheuttaneen paljon yliherkkyys- ja muita oireita. Joka tapauksessa kyseessä on täysin tarpeeton lisäaine, jonka kulinaristinenkin arvo on hyvin kyseenalainen.

Itse päätöksenteko koski päiväkotien ja yhden vanhusten palvelukeskuksen ruokahuollon ulkoistamista Palmialle. Älytön päätös. Ulkoistamisen kannattajat väittävät, että kyse ei ole ulkoistamisesta, koska Palmiakin on saman kaupungin omistama (toistaiseksi). Ulkoistamisesta puhuvat ovat kuitenkin ymmärtäneet, että ruokailu on "ydintoimintaa" päiväkodin arjessa ja lastenkasvatuksessa, ja sen antaminen toisen organisaatio(yksikö)n hoidettavaksi juuri tarkoittaa tehtävän ulkoistamista. Kyse ei ole vain terminologisesta kiistasta.

Uskonnollista hurmosta

Mon, 07 Sep 2009 00:36:00 +0300

Kuluneena viikonloppuna järjestetty Ihmistulva-tapahtuma vaati terää Suomen ilmastopolitiikkaan. Konkreettinen vaatimus oli ilmastolaki, josta seuraisi viiden prosentin vuosittaiset päästövähennykset.

Tapahtumassa patsasteli myös joukko ilmastoskeptikoiksi itseään nimittäviä uskovaisia. Liike nimittäin muistuttaa tieteellisen tiedon kiistämisessään monin tavoin kreationisteja, jotka vastustavat luonnontieteellistä käsitystä lajien synnystä ja kehityksestä. Nämäkin verhoavat sanomansa maallikkoa usein hämäävin, kvasitieteellisin sanankääntein ja puhuvat "älykkään suunnittelun teoriasta". Huuhaata yhtä kaikki.

Milloin yritetään väittää, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu vaikuta ilmastoon, milloin taas kaiken takana ovat muutokset auringon säteilyssä. Mitä tahansa voi toki uskoa, mutta on aivan eri asia uskoa jotakin ilman/vastoin todisteita kuin kokemusperäisesti luottaa siihen, millä tavalla tuotetaan uskottavaa tietoa todellisuudesta.

Joku ilmastoskeptikoista oli lähes hellyttävästi huolissaan siitä, miten käy Afrikan köyhien tai "oikeiden" ympäristöongelmien, jos rahaa hassataan ilmastonmuutoksen torjuntaan. Emme kuitenkaan luultavasti näe näitä ihmisiä puolustamassa köyhiä tai ympäristöä missään muussa yhteydessä.

Väittelyyn ilmastoskeptikoiden kanssa ei kannata ryhtyä. Tapahtumassa he jakoivat pamflettia, joka sisältää moneen kertaan kumottujen väitteiden ohella neuvoja väittelyyn ilmastoasioissa. Väittely on kuitenkin ajanhukkaa, sillä mitään todellista vastakkainasettelua ei tiedeyhteisössä ole. Ja tosiaan, vaikka väitteet kumottaisiin kuinka moneen kertaan, niitä yhä jaksetaan toistaa. Vänkääjien "argumentteja" potkitaan nurin esimerkiksi täällä.

Silti maallikot menevät usein halpaan, ja paha kyllä, toimittajat ovat usein maallikoita. Ylekin antoi uutisoinnissaan viimeisen sanan eräälle ilmastoänkyrälle, jonka tieteelliset meriitit eivät liity ilmakehään.

Pasi Toiviainen kuvasi kirjassaan ilmiötä osuvasti journalistiseksi ikiliikkujaksi. Kun "vastapuoli" on kerran päästetty ääneen, sitä on aina kuultava, koska tasapuoliseen journalismiin kuuluu useiden näkökantojen esiintuonti. Huomaamatta jää, että ilmastoskeptikot painivat aivan eri sarjassa. Tilannetta voi ehkä hieman hahmottaa Ilmatieteen laitoksen pääjohtajan sanoin:

"Olen joskus käyttänyt sellaista vertausta, että meillä on kahden tyyppisiä pään asiantuntijoita, partureita ja aivokirurgeja. Jos parturi pannaan tekemään aivokirurginen operaatio, sillä voi olla kuolettavat seuraukset."

Niinpä. En minäkään antaisi tukkaani aivokirurgin leikattavaksi. Hiilidioksidipitoisuuden kasvun on aika pitkään tiedetty vaikuttavan ilmastoon. (Sen sijaan itselleni uusi tieto oli se, että ilman hiilidioksidipitoisuuden kasvu johtaa – ilmastonmuutokseen liittymättä – myös merien happamoitumiseen. Ja meriveden pH:n ei paljon tarvitse laskea, kun olo käy useimmille meriekosysteemeille sietämättömäksi. Ei mukava tulevaisuudenkuva sekään.)

Mutta ne uskovaiset – ilmastoskeptikot, -denialistit ja muut änkyrät – mitä niille pitäisi tehdä? Varmaankin vaieta kuoliaaksi ja/tai osoittaa tiedon lähteille. Ei enempää palstamillimetrejä haaskuuseen. Voisi vaikka säästää metsiä tai sähköä. Sammutan tietokoneen ja lakkaan kirjoittamasta.