Olen lähdössä lomamatkalle naapurimaahan. Sinne tarvitaan viisumi. Viisumin saadakseen pitää ilmeisesti sääntöjen mukaan olla osa turistiporukkaa tai vaihtoehtoisesti saada kutsu. Käytännössä matkatoimistot hoitavat tämän, mutta periaate on aivan älytön. Tosin Suomeen on vielä paljon hankalampaa tulla, joten ehkä tämä on vain tasapuolista. Suomen kyllä soisi vähän helpottavan maahantuloa, mutta se on toinen tarina.

Viisumin saamiseen kuluu viikko. Hakemusta jätettäessä on käynyt ilmi, että passissani on vikaa; sen muovinen tietosivu on irtoamassa reunasta. Tämä tarkoittaa, että on hankittava uusi passi. Mutta kun matkan alkuun on aikaa alle yhdeksän päivää, on kiire. Siispä passitoimistoon hakemaan ekspress-passia. Se maksaa 80 euroa, ja poliisin mukaan on ihan turha yrittää reklamoida Setecille rikkinäisestä passista, jos se on vähänkin taittunut keskeltä, vaikkei siinä muuta vikaa olekaan. Tämä siitä huolimatta, että on julkisesti tunnustettu tosiasia, että tuon ajan passit olivat heikkoa tekoa. Ja siitä, että meille hallintoalamaisille ei moisesta säännöstä ole kerrottu.

Matkatoimisto on kuitenkin vakuuttanut, että viisumin ehtii kyllä saada. Unohtavat kuitenkin kertoa, että tämän edellytyksenä on, että juna lähtee iltapäivällä. Kun käsitys on oikaistu, käy ilmi, että käsittelyn nopeuttaminen maksaa 35 euroa per viisumi normalin hinnan (47 euroa) lisäksi. Jo ostetun junalipun vaihtaminen ei taas oikein aikataulusyistä käy.

Matkatoimisto on muuten useampaan kertaan osoittanut halukkuutta laatia omin käsin minun allekirjoitukseni, ilmeisesti asioinnin jouduttamiseksi. Kirjoitan sen kyllä mieluummin itse.

Harmi, etten tajunnut viime elokuussa ajoissa hakea vanhanmallista kymmenen vuoden passia. Nyt joudun kantamaan RFID-sirua (engl. spy chip) mukanani. Ehkäpä joku kauppaisi minulle faradayn häkin muodostavat kannet? Vai pitäisikö passi panna mikroaaltouuniin?

Ylimääräinen rahanmeno (150 euroa) olisi tietysti ollut vältettävissä, jos olisi vain tajunnut olla ajoissa asioimassa. Olkoon tämä itselleni ja muille opiksi.

Nähtäväksi jää, ehtiikö viisumi ajoissa. Tai saanko sitä ylipäänsä.

Lauantainen paluu sujui melko hyvin, mitä nyt jossain Amsterdamin tienoilla rinkasta oli kaivettu vanha Canonin järkkäri, jota jäi kaipaamaan ainakin yksi sureva. Kilimanjaro oli ikkunastakin upea (ainakin upeampi kuin siitä otettu valokuva), joskin vähän pilvien ympäröimä. Sain ihkun synttärikortin öisen Kreetan yllä.

Viimeiset kuvat ovat galleriassa. Siellä ei tosin ole kauheasti ihmisistä kuvia, koska kai heille ja meille pitää vähän yksityisyyttäkin suoda. Naputtelen tässä vielä kuvatekstejä paikalleen.

En harrasta penkkiurheilua, mutta nähtyäni Afrikassa asti, miten jalkapallo yhdistää väkeä maailmankolkasta toiselle (vaikka loppuvaiheessa World Cup oli enemmänkin Euro Cup), päätin yrittää pakottaa itseni telkun ääreen ja katsoa ottelua. Jos vaikka saisin maistaa globaalia yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Onnistuinkin finaalimatsin toisella puoliskolla pääsemään töllöttimelle. En kokenut mitään ekstaattista, mutta näinpähän, että se Zidanen pusku oli aika ruma. Potkupallossahan käsiä ei käytetä pallon tai toisten hutkimiseen. Päätä vain.

Kesä, helle (Sambiassa oli kylmä), kohta mökki ja Ilosaari. Ja vähän töitäkin. Mutta aika hyvä meininki.

Huomaan kirjoittaneeni tältä matkalta kovin negatiivisesti. Olen pahoillani. Johtuu varmaan eniten luonteestani tai jostain, mutta helpommin kiinnitän huomiota asioihin, jotka kaipaavat mielestäni korjaamista. Tai ainakin helpommin sanon niistä ääneen.

Sanomatta on jäänyt esimerkiksi, kuinka suuri mahdollisuus tutustua maailmaan tämä matka on ollut. On epäreilua, että vain pienellä osalla maailman väestöä on mahdollisuus ja mielestään oikeus avartaa maailmankuvaansa matkailemalla (ja edistää samalla ilmastonmuutosta). Pelkät lennot tänne ja takaisin maksavat monen kuukauden täkäläisen keskipalkan, josta pitäisi maksaa kaikki muukin.

Sambialaiset kohtelevat meitä sellaisella ystävällisyydellä, jota emme olisi ansainneet. Ehkä meidän arvellaan tuovan maahan dollareita tai euroja ja houkuttelevan muita musunguja pohjoisesta tekemään samoin, mutta ehkä kyseessä on paremminkin ihmisten perusluonne, joka on positiivinen. Ovatkohan Sambialaiset ottaneet siirtomaavalloittajat yhtä sydämellisesti vastaan?

Yksi keskustelukumppanini myönsi oma-aloitteisesti, että ehkä hänen tulisi pikemminkin olla vihainen vaurauden epätasaisesta jakautumisesta, mutta hänkin jatkoi, ettei se olisi mikään ratkaisu, vaan asiaan täytyy suhtautua järkevästi ja miettiä, miten Sambian pahimmat ongelmat, kuten köyhyyden ja HIV:n, saisi ratkaistua.

Maassa asuu noin 74 heimoa, joilla on omat kielensä ja tapansa, mutta ne tulevat toimeen keskenään hämmästyttävän hyvin, eikä tribalismia juuri esiinny, saati sitten sotia. Hyvin erilainen tilanne siis kuin vaikkapa Ruandassa, jossa on kaksi heimoa, jotka ne ovat jatkuvasti toistensa kurkussa.

Tänään kolonialismin perintönä suuryritykset käärivät voittojaan paikallisesta työvoimasta ja raaka-aineista. Brittien imperialismi vaihtui vapaakauppaan. Pääoma kertyy esimerkiksi Etelä-Afrikkaan ja Isoon Britanniaan, eivätkä sambialaiset kostu esimerkiksi kuparikaivoksistaan juuri muuta kuin vähän työpaikkoja ja pienen veron verran. Jalostus ja voittojen käärintä tehdään muualla. Maahan ei investoida, ja tuotantovälineet ovat muualla. Eli rikkaat maat edelleen rikastuvat köyhän etelän kustannuksella ja pitävät tätä raaka-ainevarastonaan.

Ylihuomenna on paluulento, joten tämä jäänee viimeiseksi kirjoituksekseni Sambiasta käsin. Loput kuvat laittanen verkkoon vasta Suomesta. Toivon kaikkea hyvää tälle maalle ja sen ihmisille!

"Ihmiset kuuroutuvat antaessaan musiikin soida yhä kovemmin. Ja kuuroutuessaan he eivät voi muuta kuin antaa sen soida entistäkin kovemmin."

Näin sanoo Sabina Milan Kunderan Olemisen sietämättömässä keveydessä. Kertoja jatkaa:

"Ulkomailla hän oli todennut että musiikin muuttuminen meluksi oli koko planeetan kattava kehityskulku, joka johdattaisi ihmiskunnan täydellisen rumuuden aikakauteen. Rumuuden totaalisuus oli aluksi ilmennyt autojen, moottoripyörien, sähkökitaroiden, porien, kaiuttimien ja hälyttimien kaikkialle levittämänä akustisena rumuutena."

En voisi olla Sabinan kanssa enemmän samaa mieltä. Sillä erotuksella, että hän ei pidä musiikista, minä rakastan sitä. Silti en voi sietää "musiikiksi naamioitua melua", sillä kun kuulen musiikkia, sitä on vaikeaa olla kuuntelematta. Mutta jos siitä ei saa mitään selvää tai samalla pitäisi tehdä jotain muuta, tulen vain kiukkuiseksi. Ainakin jos korviin sattuu.

Sambiassa on ilmeisesti joku juttu soittaa musaa aivan liian kovalla. Ilmiöön törmää tavallisimmin kaupoissa ja toreilla, missä liikkeen pitäjä houkuttelee asiakkaita liikkeestään pauhaavalla musiikilla. Ja busseissa ja autoissa. Yhteistä näille yleensä on se, että äänenvoimakkuus on niin suuri, etteivät kaiuttimet kestä sitä, vaan ääni säröytyy erittäin pahasti ja musiikista tulee puuroa. Varsinkaan keskustelusta ei meinaa tulla kerrassaan mitään, kun vieraalla aksentilla puhutusta vieraasta kielestä voi olla muutenkin hankalaa saada selvää.

Tällainen melu on niin kauheaa, absoluuttista akustista rumuutta. En voi ymmärtää.

Jos kannattaisi tasa-arvoa, ei olisi mukavaa olla nainen, varsinkaan Sambiassa. Naisen asema on suomalaiseen tasoon tottuneelle niin surkea, ettei sitä oikein voi sanoin kuvailla. Alkaen nyt vaikka siitä, että naisen, josta on tullut miehen omaisuutta naimisiinmenon myötä (ks. aiempi kirjoitus Sambialainen naimakauppa), täytyy kelvata miehelle alusta loppuun, sillä muuten mies voi palauttaa tämän takaisin perheelleen. Tietysti, mikäli perhe tätä takaisin huolii. Tottahan toki mies voi myös tehdä omaisuudelleen mitä haluaa, alkaen nyt vaikka fyysisestä pahoinpitelystä. Tokikaan nainen ei yleensä voi tehdä yksin sellaisia tavallisia asioita kuin solmia vuokrasopimusta, vaan tarvitsee miehen taustalleen (ainakin, jos ja kun vuokranantaja on mies). Mies haluaa asioida miehen kanssa, naimatonta naista ei oteta vakavasti.

Näin paikallisessa joukkoliikeennevälineessä, minibussissa, nuoren naisen lukevan opasta, joka opasti naista alistumaan miehelleen tukeutuen Raamatun teksteihin, lähinnä luomiskertomukseen. Sivumennen sanoen busseissa aika moni näyttäisi lukevan eksegeettistä kirjallisuutta (Raamatun selitysoppia), ja Sambia onkin erittäin voimakkaasti kristillinen maa. Lähetystyö on tehty perusteellisesti. Jopa suuryritysten promokampanjoiden yhteydessä saattaa olla osana ohjelmaa jumalanpalvelus.

Kyseisessä oppaassa kerrottiin, että nainen on miehen apulainen ja luomistyön viime silaus. Nainen on tehty miehestä (tämän kylkiluusta) ja miestä varten (from man for man). Tällä perusteltiin sitä, että naisen tulee palvella miestä ja olla tälle mieliksi. Käytännössähän naiset pyörittävät kotitalouden, ja esimerkiksi työttömyyden sattuessa miehelle saattavat tuoda lisäksi ruokarahatkin kotiin, sillä eihän mies voi alistua myymään leipomuksia torilla. Sen sijaan ruokapöytään istuu vain mies, arvovieraat ja ehkä jokunen muu perheenjäsen, ainakin perinteisemmissä perheissä.

Olin jo toivottamassa lähetystyön ja sen seuraukset alimpaan helvettiin ja pirun perimäksi kunnes tajusin keskusteltuani feministiksi itseään nimittävän nuoren naisen kanssa, että naisen asema olisi yhtä huono, vaikka mukaan olisi sekoitettu mikä tahansa muu uskonto tai rinnasteinen aatevirtaus. Nyt se sattuu olemaan kristinusko, mutta pohjalta tulee hyvin vahvasti läpi paikallinen kulttuuri, joka paljon vahvemmin osoittaa sen naisen paikan. Kristinusko sattuu vain olemaan se, jolla sitä nykyisin voidaan perustella. Jos Suomessa tehtäisiin valtavirtaista raamatuntulkintaa edustava opas naisen asemasta, siinä luultavasti korostettaisiin aivan muita Raamatun kohtia. Uskonto ei siis välttämättä ole kaiken pahan alku ja juuri, mutta sitä on helppo käyttää käsikassarana mitä erilaisimpiin tarkoituksiin.

Oppia ikä kaikki.

Mosi-o-Tunya, savu-joka-pitää-meteliä, Sambian ylpeys. Tunnetaan myös nimellä Victorian putoukset. Kyllä se kannatti nähdä. Livingstonen ja putousten liepeille on syntynyt hyvin vireää matkailuyrittäjyyttä, ja turisteja, joista hämmästyttävän suuri osa tulee Yhdysvalloista, kierrätetään Zambesi-joella, hyppimässä benji-hyppyjä, ajelemassa tai kävelemässä luonnonpuistossa, laskemassa tai nousemassa koskia ja niin edelleen.

Olimme lyhyellä, kolmen tunnin kävelysafarilla Livingstonen pikkupuistossa, mutta ehdimme nähdä kosolti afrikkalaista eläimystöä ja kasvustoa. Harmi vain, kun tunnistimme niitä, varsinkin lintuja, kovin huonosti. Näimme kuitenkin monia isoja elukoita, kuten ronsuja, kirahveja ja antilooppeja, ja ennen muuta, GNU-parven. Jopa maan ainoat valkoiset sarvikuonot. Sekä tietysti muurahaiskorennon, jonka saalistustapa oli kiehtova!

Kävimme myös joella, niin sanotulla booze cruisella. Ei siellä ollut pakko dokata. Tiesittekö, että virtahevot viettävät koko päivän vedessä syömättä mitään ja nousevat päiväksi maalle syömään ruohoa. Tarina kertoo kuulemma, että hipot pyysivät jumalalta lupaa päästä veteen, koska kuuma aurinko poltti niiden ihoa maalla. Jumala ei ensin suostunut tuon tonnikeijun pyyntöön, koska nehän olisivat syöneet vedet tyhjiksi kaloista. Hipot sitten lupasivat olla kasvissyöjiä ja muutenkin syömättä kaloja. Varmemmaksi vakuudeksi niiden täytyi sitten alkaa vielä "haukotella", aukoa suutaan todistaakseen, ettei suussa ole mitään elukoita. Tämän tarinan kuulin risteilyveneemme kapteenilta.

Kepan vierasmajassa on upea kirjahylly, siis sisältönsä puolesta. Siellä on laatukirjoja kuten Pikku-Prinssi, jossa kerrotaan baobab-puista. Näitä puita on siis todella olemassa, ja ne saattavat elää nelituhatvuotiaiksi. Lisäksi miltei kaikkia osia niistä voidaan käyttää johonkin hyödylliseen tarkoitukseen. Silti niitä on jäljellä. Ne ovat myös kauniita katsella. Ensimmäinen, toinen ja kolmas.

Sambiaa ei vielä ensimmäisen viikon jälkeen ole tullut nähtyä muualta kuin pääkaupungistaan Lusakasta, jossa on kuulemma pari miljoonaa asukasta, toisin kuin aiemmin kirjoitin. Ihmettelin, että missä he kaikki ovat, ja sain tietää, että eräät esikaupunkialueet ovat keskustaa tiheämmin asuttuja. Asumalähiöistä katsottuna kaupunki on myös ilmeisen eri näköinen. Toivottavasti saamme esikaupunkialueille jossain vaiheessa jonkun paikallisen oppaaksemme; meidän ei suositeltu lähtevän tutustumisretkelle kahdestaan.

Sadekausi on loppunut noin kuukausi sitten, ilmeisesti myöhemmin kuin yleensä. Täällä piti nyt olla kovin kylmä, mutta tähän asti päivät ovat olleet erittäin hiostavia tai vähintään polttavan aurinkoisia. Vedestä ei tunnu olevan pulaa, vaikka kovin kuivalta ulkona näyttäisi, sillä varsinkin varakkaan näköisissä paikoissa, kuten Holiday Innissä tai golfkentällä, on varaa kylvää vettä nurmikon kasteluun. Mitä tuhlausta. Matkakumppanini onnistui ensimmäisenä päivänä pestä tukka kolmella vesimukillisella. Sittemmin on ollut vaikeaa päästä suihkuun, sillä kymmenen amerikkalaista ja yksi suihku samalla käytävällä ovat huono yhdistelmä. Tiedättehän, ne kolmen vartin suihkut, joiden jälkeen koko kylppäri on märkä ja höyryn peitossa. Ja sen jälkeen föönaus. Afrikassa. Lämmin vesi on riittänyt kyllä senkin jälkeen.

Ensimmäisen turistimahavaivan sain vasta eilen. Vuorokauden vaiva vain, mutta sitäkin inhottavampi. Melkein viikon saikin olla ilman, edes hieman epäilyttävä sivukujan intialaisruoka ei aiheuttanut mitään. Täällä muuten on tarjolla erittäin monessa ravintolassa, jopa pikaruokalassa, intialaista ruokaa. Kaikkein varmimmin toki niissä ravintoloissa, jotka ovat olevinaan kiinalaisia. Yhtään kiinalaista ruokaa en ole tosin nähnyt.

Törmäsin muuten täällä minibussissa paikalliseen, itseäni ehkä hieman nuorempaan Yost-nimiseen graafiseen suunnittelijaan. Jolle Linux ja open source olivat täysin tuttuja asioita. Tuli hyvä mieli. Esitin näkemyksenäni, että täkäläisille – sikäli kuin tietokoneita on käytössä – olisi edullista laittaa Linuxit koneisiin ja käyttää vapaita ohjelmia. Hän oli samaa mieltä, mutta täällä ei niistä paljon tiedetä, sillä Microsoftin monopoli on järkähtämätön – täälläkin. Niinpä niin. Monet uudet asiat hyvässä ja pahassa tulevat tännekin rikkaasta Etelä-Afrikasta. Tulisipa Ubuntu – Linux for Human Beings.

Mainitsin aiemmin lusakalaisesta jäteongelmasta. En ole vielä kuullut mitään virallista, paikallisten ihmisten tai edes pitempään täällä olleiden suomalaisten näkemystä aiheesta, mutta minusta tuntuu siltä, että jollekin ympäristöasioihin painottuneelle kehitysyhteistyöjärjestölle olisi täällä töitä. Jos sopiva tuuli sattuu, sisään tunkevan palavan muovin katku voi olla puistattava, jos jossain naapurustossa on päätetty hävittää jätteitä. Joku voisi perustaa projektin vaikkapa jonkin kaupallisen jätealan toimijan kanssa, jonka tavoitteina olisi esimerkiksi
- ehkäistä muovipullojätteen synty kehittämällä palautuspullojärjestelmä
- kehittämällä menetelmät, välineet, prosessi ja osaaminen muovin ja muun jätteen kierrättämiseksi, vaikka sitten energiaksi tai uusiomuoviksi
- työllistää ihmisiä palkkaamalla heitä keräämään jätteitä (joita katujen reunoilla ja ojissa on enemmän kuin uskoisi)
- synnyttää käytännöt ja tiedotus, joiden seurauksena ihmiset eivät enää polta palamattomaksi kelpaavia aineita.

Epäilemättä ongelma on samankaltainen missä tahansa muuallakin, mutta täällä se tuntuu silmiin- ja nenäänpistävän selvästi.

Sambiassa perhe on hyvin tärkeä instituutio. Eikä vain ydinperhe, vaan mukana kuviossa ovat kaikki sedät, tädit, enot ja serkut yhtä lailla. Niinpä (pojan ja tytön – homoseksuaaleja ei moni hetero tiedä Sambiassa olevankaan, niin vaiettu aihe on) avioliittokaan ei ole vain kahden kauppa vaan kahden suvun kauppa. Avioliitot eivät ole niin usein enää järjestettyjä kuin ennen, mutta meikäläisestä näkökulmasta kummia asioita niihin silti voi liittyä.

Kun tyttö ja poika iskevät silmänsä toisiinsa, he saattavat ensin tapailla salaa esimerkiksi kuukausia, ehkä vuodenkin. Tänä aikana heitä ei nähdä yhdessä julkisesti. Kun sitten alkaa olla sopiva aika, alkavat tulevan sulhasen täti ja setä käydä neuvotteluja potentiaalisen morsiamen vastaavien sukulaisten kanssa; nuorten, ainakaan pojan vanhemmilla ei tässä vaiheessa juuri ole roolia. Näihin neuvotteluihin voi liittyä rituaalinomaisia asioita, kuten kana-aterian syömistä, mutta joka tapauksessa tarkoitus on saada selville, mikä on arvo, jolla tytär voidaan naittaa pojalle. Tytön arvon määrittävät tämän vanhemmat, ja se riippuu sellaisista tekijöistä kuin kouluttautuneisuus, etevyys kodin töissä, kauneus ja niin edelleen. Mikäli myötäjäisten hinta on liian suuri, tai tyttöä ei suostuta pojalle antamaan, pojan sukulaiset ilmoittavat tästä pojalle. Mitä sitten tapahtuu, ei minulle oikein selvinnyt.

Näiden keskustelujen jälkeen tuleva pari voi jo esiintyä parina, sillä heitähän ollaan saattamassa yhteen.

Aiemmin ihmisarvo naimakaupan yhteydessä voitiin määrittää esimerkiksi lehminä – tyttäremme on kuuden lehmän väärti – ja kauppa ajateltiin enemmänkin käytännöllisenä korvauksena siitä, että te olette kasvattaneet tämän ja me jatkamme nyt hänestä huolen pitämistä. Nyttemmin maan muun talousajattelun suuntaisesti mukaan on tullut enemmän ahneutta, ja tyttären hintaa on alettu muuttaa rahaksi ja riidellä siitä. Oma lapsi saatetaan jopa nähdä vain investointina, ja sijoitetulle pääomalle halutaan hyvä tuotto. Tämä kehitys on ilmeisesti alkanut suunnilleen 90-luvun alussa, jolloin myös alkoi Sambian valtionyritysten voimallinen yksityistäminen ja talouden liberalisointi – asiat, jotka ovat tavallisten sambialaisten elämään vaikuttaneet lähinnä negatiivisesti.

Aiemmin sanoin, että hintataso on lähes suomalaisella tasolla. Ei nyt ihan, ainakaan kaikilta osin. Paikallinen olut Mosi, joka muuten on hyvää, maksaa ravintolassa 5000 kwachaa eli noin 1,25 euroa. Minibussilla, joka on paikallisten suosima kuljetusmuoto muun joukkoliikenteen enimmäkseen puuttuessa, pääsee keskustaan noin parilla tuhannella, reilusti alle eurolla siis. Bussissa, joka usein on pakettiauto, toimii kuskin lisäksi sisäänheittäjä, joka haalii pysäkeiltä ja niiden läheltä väkeä autoon ja ohjeistaa kuskin pysähtymään potentiaalisten matkustajien kohdalla.

Rahoja ei kannata pitää löysässä takataskussa. Vilkkaalla ostoskadulla Cairo Roadilla taskuvaras käytti klassista törmäystemppua ilmeisesti apurin kanssa ja vei pikkurahat; ei tosin minulta. Taisi tarvita niitä kuitenkin enemmän kuin me.

Vierasmajoitus ei ole ihan halpaa, ja tähän tarkoitukseen olisi voinut varata enemmänkin. Loppuvat pian kesken muuten.


Tänään kerrottiin radiossa, että yliopistolla on jotain hässäkkää. Ymmärsimme, että opiskelijat ovat blokanneet kadun ja osoittavat mieltä, kun heitä ei opeteta. Opettajat ilmeisesti ovat lakossa (korjaan myöhemmin, jos tieto osoittautuu epätarkaksi). Lähdimme paikan päälle katsomaan. Kanssamatkustajamme sanoi, että siellä on mellakka, mikä taisi olla (suomalaisittainkin tuttua) liioittelua.

Minibussi ei päässyt normaalille reitilleen, sillä poliisi oli blokannut tien yhdestä risteyksestä. Perille asti menoa ei suositellut kukaan, kunnes vastaan tuli pari ystävällistä sotilasta tai vastaavaa, jotka kertoivat, että paikan päälle on turvallista mennä. Kampukselta emme enää löytäneetkään muuta kuin yliopiston rakennuksia ja iloisen kuuloista elämää asuntoloista. Mutta tulipahan nähtyä pala Sambian yliopistoa, ainakin ulkoapäin. On täällä tosin toinenkin yliopisto, Kitwessa.

Nyt myös joitakin kuvia netissä. Lisää tulee, jahka ehdin ottaa ja toimittaa verkkoon.