Helsingin yliopistossa otetaan käyttöön "liukuva työaika" vuodenvaihteessa. Kuulostaa hyvältä. Perusteluissakin on sanottu, että tämä uudistus lisää joustoja.

Todellisuus vain on aivan päinvastainen. Kyseessä on eufemismi kellokorttijärjestelmän käyttöönotolle sekä kontrollin ja byrokratian maksimoimiselle.

Esimerkiksi yliopiston atk-hommissa on tähän asti käytännössä ollut aivan sama, mihin aikaan päivästä ja mistä paikasta työt tulevat tehtyä, kunhan tulevat. Tämä on ollut sekä työntekijän, työnantajan että varsinkin yliopistoyhteisön etu: tarvittavat huoltotehtävät ja korjaustoimenpiteet on voitu tehdä nopealla varoitusajalla ja kummallisiinkin aikoihin.

Käytännössä jotkut atk-gurut ovat tulleet töihin puolelta päivin ja lähteneet kahdeksalta, omasta valinnastaan. Tai korjanneet rikkimenneen järjestelmän kotoaan. Järjestelmäylläpitoa on useimmiten paikalla käytännössä koko päivän.

Tämä muuttuu nyt. Työnantaja – joka muuten kohta kuuluu EK:laiseen liittoon – lakkaa joustamasta, työntekijä kyllä voi joustaa vastakin.

Hyvä esimerkki tästä kävi ilmi koulutuksessa: "Työnantaja antaa joustoa [työaikasaldossa] jopa 5 tuntia", kun taas maksimikertymä on 40 tuntia. Joustamisen määrässä on siis tietty epäsymmetria. Iltaliukuma on neljä tuntia, aamuliukuma kaksi.

Plustunteja ei saa tietoisesti kerätä, mutta yhden kokonaisen saldovapaapäivän pitäminen edellyttää +15 tunnin työaikasaldoa.

Hirvittävä määrä hallinnollista paperinpyöritystä leimausoikeuksineen, korjauslomakkeineen ja kellonkyttäyksineen on luvassa. Kun työaika päättyykin toisessa kiinteistössä kuin oli tarkoitus, lähetellään (paperi)lomakkeita jonnekin keskitettyyn kellokorttitoimistoon. Ennustajanlahjoille tulee käyttöä. Tämä kaikki tulee maksamaan silkkaa rahaa yliopistolle. Piilokustannuksia. Runsaasti.

Työntekijän näkökulmasta tämäkin uusi kontrollimekanismi on vain yksi luku lisää työelämän huonontumisen historiassa.

Atk-väelle tämä tarkoittaa, että yliopisto menetti jälleen yhden kilpailuvaltin suhteessa yksityisiin työnantajiin. Palkallahan ei ole koskaan kilpailtu.

(Uudistus koskee "muuta henkilöstöä" eli ei opettajia ja tutkijoita.  Itse olen osa-aikainen, minkä takia järjestelmä joustanee hieman paremmin, kun saldo lasketaan "tuntikeräilynä". Paikkaan työaika silti on sidottu, toisin kuin työtehtävät.)

Useimpien mielestä moraalia ei voi johtaa suoraan laista. Siis siten, että mikä on laillista, on myös oikein. Pikemminkin toisinpäin: toimivassa demokratiassa yleiset moraalikäsitykset tapaavat ennen pitkää muodostua myös laeiksi ja muiksi säännöiksi.

Varmin merkki moraalittomasta toiminnasta onkin yleensä se, että – ikään kuin viimeisenä oljenkortena – muistutetaan sen olevan laillista. Viime aikoina laillisuudesta on puhuttu paljon ns. vaalirahakohun yhteydessä.

Ja nyt taas: Turkistuottajat Oyj ja Suomen Turkiseläinten kasvattajien liitto yrittävät vakuutella yleisöä siitä, että turkistuotanto on kuitenkin yhä laillinen elinkeino. Niin, on se Suomessa.

Kysehän oli samasta maasta, joka yrittää vakuuttaa muuta maailmaa siitä, että turve on ilmastoystävällinen ja uusiutuva polttoaine.

Tuoreen Universitas-lehden (Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliitto YHL:n lehti, 1/2009) kansiotsikossa se seisoo:

"Yliopistojen työnantajayhdistys harkitsee Elinkeinoelämän keskusliiton jäsenyyttä"

Ehkä tämä kertoo yliopistouudistuksesta lähes kaiken oleellisen.

Päivän sitaatti on ehtaa opetusministeri Henna Virkkusta (STT):

Opetusministeri Henna Virkkusen (kok.) mukaan [yliopiston] hallituksen pitää pystyä tekemään strategisia valintoja, mikä ei ehkä onnistu, jos siellä istuu vain tiedekuntien edustajia.

Kyllä pitää ihmetellä, minkälaista väkeä siellä yliopistossa istuu kun eivät edes strategisiin valintoihin pysty. Mitenköhän ne ovat tähän asti hoituneet? Toki tiedekuntien edustajien lisäksi siellä on ollut muitakin. On jopa puhuttu niin sanotusta kolmikannasta.

Helsingin mielenosoitus oli hyvä ja siellä oli paljon ihmisiä, tuhannesta puhuttiin. Tampereella kuulemma myös, väkeä puolet tästä.

Kirjoitin Sitvasin blogiin pari kirjoitusta, jotka sopivat sinne paremmin. Saa lukea sieltä.

Vanhan valtaus herätti odotettua närkästystä ylioppilaskunnan porvareissa: Valtakunnassa kaikki hyvin.

Kaupunginvaltuusto toteutti pitkän aikavälin tavoitteen: Yliopistonkadusta piha- tai kävelykatu.

Professori, ylilääkäri Jukka H. Meurman HYKSistä kirjoitti (HS mielipide 21.9.2008):

Kun Husin maallikkojohto esitteli meille alamme huippuammattilaisille strategioitaan, kuinka sairaalalaitos on organisoitava, herätti se aluksi lähinnä hilpeyttä. Johtamisstrategialaatikoita piirreltiin, ja potilaasta tuli "asiakas" ja hänen hoidostaan "prosessi" – tietyn euromäärän puitteissa. Mielestäni sairas ihminen on edelleen potilas, ja Hyksissä hoidamme hänet parhaan kykymme mukaan miettimättä kovinkaan syvällisesti sängyn ääressä, kuinka paljon tämä "prosessi" maksaa. Priorisointia tehdään tietenkin joka päivä, mutta se ei perustu strategisiin budjettiraameihin vaan lääketieteen ammattitaitoon ja etiikkaan.

Asiaa vielä perusteltiin seikkaperäisesti esimerkillä Aasian tsunamikatastrofin potilaiden hoidosta, ja verrattiin Ruotsiin, jossa vastaava homma ei hoitunut, koska asiantuntijoiden asemesta asioista päättivät ammattijohtajat, joilla ei välttämättä ole osaamista itse alalta.

Mutta minun pointtini on: tämä oireellinen tilanne ei ole mitenkään HYKS/HUS-spesifinen. Sama teksti sopisi varmaankin yksi yhteen – mutatis mutandis – mihin tahansa julkiseen tai puolijulkiseen asiantuntijaorganisaatioon, jonne – vielä Meurmania lainatakseni – "tuodaan sinne täysin soveltumattomia strategioita, johtamisoppeja ja vieraita termejä". Omat kokemukseni ovat yliopistohallinnosta, mutta epäilemättä sama tilanne on kaiken maailman stakeseissa, tilastokeskuksissa, ympäristökeskuksissa ja vastaavissa, yleensä valtiollisissa laitoksissa.

Mitä tälle voisi tehdä?

Julkiselle sektorille on varsinkin johtotehtäviin jo pitemmän aikaa soluttautunut ihmisiä, joiden mielestä julkisen sektorin laitoksia on johdettava kuin yrityksiä (ja samalla itse asiassa koko julkista sektoria pitää rajusti karsia, muttei puhuta nyt siitä). Tämä markkina-ajattelun lisääntyminen näkyy näiden laitosten työntekijöille esimerkiksi lisääntyneinä tilaisuuksina pelata hevonpaskabingoa; tietänette pelin. Organisaatioita virtaviivaistetaan ja muokataan pelkästään organisaatiouudistamisen ilosta, ja tuottavuusajattelu uhkaa syödä tuloksen ja vastuun. On tilaaja–tuottaja-mallia ja palvelukeskuksia palvelemassa asiakkaita.

En nyt jaksa kuvata ilmiön kaikkia piirteitä, tiedätte kuitenkin mitä tarkoitan; kehitykselle on monta nimeä. Jotkut puhuvat uusliberalisoitumisesta, toiset jopa valtion yksityistämisestä. Ei tässä nimellä niin väliä. Ja jottei haukuttaisi väärää puuta, kuten joitakin vastuullisia, puun ja kuoren väliin rutistettuja väliportaan pomoja, on muistutettava, että suuri osa tästä kaikesta on lähtöisin valtiovarainministeriöistä, joka valitettavasti vastaa esimerkiksi valtion henkilöstöpolitiikasta ja monista muista hallinnollisista asioista.

Takaisin asiaan; puhe oli eräistä julkisen sektorin laitoksista ja niiden työntekijöistä. Niissä nimittäin on töissä tuhatpäin huomattavan päteviä asiantuntijoita, jotka usein suostuvat tekemään töitä pienemmällä palkalla kuin mitä vastaavista hommista saisi yksityisellä sektorilla. Näitä työntekijöitä motivoi palkan asemesta esimerkiksi hyvä työskentelyilmapiiri, ammatilliset haasteet, itsensä kehittäminen ja vaikkapa se, mitä muuan Pekka Himanen kutsuu hakkerietiikaksi.

Nyt on käymässä niin, että markkinapohjainen johtaminen syö näistä laitoksista työskentelyilmapiirin (organisaatiouudistukset, loppuunpolttaminen, jatkuva arviointi ja tulosvastuu), ammatilliset haasteet (rönsyt pois, keskitytään "tiukkaan ytimeen"), työntekijöiden toiveet itsensä kehittämisestä (ei sellaiseen ole aikaa eikä rahaa) ja monet muut hyvät asiat. Jäljelle jää vain rutiininomainen työ, jota on liikaa, hierarkkinen organisaatio ja huono palkka.

Mitä sitten tapahtuu? Rahanhimoisimmat työntekijät olivat jo valmiiksi muualla töissä, mutta nyt kaikki muutkin kynnelle kykenevät haluavat pois. Julkisen sektorin kaventaminen olikin näiden bisnesjohtajien tavoite, mutta mitäs sitten tehdään, kun samalla kaikki asiantuntemus kaikkoaa omasta organisaatiosta? Ainoa keino paikata asiaa on nostaa palkkoja lähelle yksityistä sektoria, kun se olikin ainoa jäljellä oleva ero. Ja hups, sinne hävisivät ne säästöt, joita alunperin tavoiteltiin.

Tai sitten voitaisiin lakata leikkimästä yrityksiä ja tehdä sitä mitä varsinaisesti oltiin tekemässä.

Teknillinen korkeakoulu on alkanut sulkea useiden opiskelijoidensa tunnuksia, koska nämä ovat peilanneet eli tehneet identtisen kopion oman kotisivutilansa alle Matti Nikin mielipidesivustosta. Peilit on tehty siksi, että ihmiset pääsisivät näkemään, mitä sanottavaa sensuuria kritisoivalla Nikillä on.

Nikin oma sivuston kun joutui kritisoimansa sensuurin uhriksi. Tästä johtuen Nikin sivuston linkki ei toimi useiden internet-operaattorien asiakkailla. Kannattaa kokeilla.

Merkillepantavaa on TKK:n perustelut, jotka ilmenevät opiskelija/assari Jyry Suvilehdon saamasta huomautuksesta. Suvilehto on yksi, jonka tunnus suljettiin tilapäisesti, kunnes hän poisti peilin. Sitaatti:

Käsillä olevassa tapauksessa harjoittamanne toiminta on kansalaisaktivismia, jonka levittämisen teknisenä apuvälineenä TKK:n tietotekniikkaresursseja ei tule käyttää edes pienimuotoisesti.

Kyseessä on perustavanlaatuinen väärinymmärrys TKK:n hallintoihmisiltä, joka perustuu käyttösääntöjen poliittisen toiminnan kieltoon. Kiellolla on alun perin tarkoitettu puoluepoliittista toimintaa, etenkin vaalimainontaa, joka on aina joskus aiheuttanut ongelmia yliopistoilla esimerkiksi massapostitusten muodossa. TKK:n tulkinta laajentaa kuitenkin pykälää niin paljon, että esimerkiksi yhteiskuntatieteitä harjoittavassa yliopistossa moinen tulkinta estäisi jo selkeästi sitä "varsinaista" toimintaa, tutkimusta ja opetusta.

Lisäksi voidaan muistuttaa yliopistojen kolmannesta tehtävästä, joka yliopistolakiin kirjatusti tarkoittaa vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa. Käytännössä sen on tulkittu tarkoittavan paitsi vuorovaikutusta yritysten kanssa, myös kriittistä yhteiskunnallista keskustelua. TKK:n teknokraatit eivät tätä taida ymmärtää.

Nikki pohtii sivullaan eilisen (18.3.2008) merkinnässä asiaa sellaisten esimerkkien valossa, joista käy ilmi, että TKK on loputtoman sensuroinnin tiellä, jos he aikovat suitsia kaiken kansalaisaktivismina pitämänsä, eli siis yhteiskunnallisen keskustelun.

On varmasti hyviä puolia siinä, että julkishallinnon täytyy kilpailuttaa hankintansa. Ei käy esimerkiksi hankintojen diilaaminen miesjohtajien saunailloissa. Mutta huonoja puolia alkaa tulla vastaan varsin monelta suunnalta.

Monet yritykset ovat ottaneet tavaksi – ilmeisesti jopa osaksi liiketoimintansa perustaa – osallistua kaikkiin mahdollisiin tarjouskilpailuihin. Kyse voi olla yhtä hyvin vaikkapa ohjelmisto- tai laitteistohankinnasta tai tilaustutkimuksesta. Yrityksen myyjät, joiden tehtävä on saada tavaraa/palvelua kaupaksi, no, myyvät. Pääasia on saada nimi paperiin välittämättä liiaksi siitä, riittävätkö yrityksen rahkeet myydyn palvelun tuottamiseen.

Jos taas myyntityössä ei onnistuta, haastetaan tarjouskilpailun alullepanija oikeuteen, jotta kukaan muukaan ei pääse hankinnan tuottajaksi. Ja julkislaitoksen toiminta menee jäihin tältä osin prosessin ajaksi, kenties jopa vuosiksi. Kuinka kehittävää.

Ongelmatonta ei ole kilpailujen voittajienkaan toiminta. Kuten todettu, myyjät nyt myyvät mitä sattuu. Näyttäisi olevan perin sattumanvaraista, täyttääkö tuote tarjouspyynnöstä edes ehdottomat vaatimukset. Joskus vikaa on myös tilaajassa, jos tarjouspyyntöä ei osata kirjoittaa tarpeeksi täsmällisesti. Tai jos sopimukseen ei kirjata selkeitä sanktioita sellaisia tilanteita varten, joissa on luvattu liikoja.

Ohjelmistoalalla tilanne on villi. Kuten aiheeseen perehtyneet tietävät, alan ongelmat levisivät käsiin jo 1960–70-luvuilla, kun ohjelmistojen kompleksisuus nousi niin suureksi, että korkea laatu alkoi jäädä haaveeksi (varsinkin kun valmistusprosessit olivat mitä olivat jne. jne.). Nykyisin aihe on vielä huomattavasti monimutkaisempi. Kaikki tietävät kuitenkin sen, että kunnon tietojärjestelmäprojektissa pätevät seuraavat säännöt:

1) lopullinen käyttöönotto on aina myöhässä,
2) hanke ylittää kustannukset roimasti ja
3) jos lopputuote toimii (oikein), se on ihme.

Nyt kun tällaisia ohjelmistoprojektin tuotoksia ostetaan valtavilla rahasummilla veronmaksajien rahoja, olisi tietysti kiva, että edes joku kohdista olisi väärässä. Käytännössä tilanne voi olla esimerkiksi, että ostetaan kasa roskaa, joka ei toimi niin kuin on vaadittu, ja sen rinnalle joudutaan kuitenkin toteuttamaan itse tehtyjä purkkavirityksiä, jotta saataisiin aikaan toivottu toiminnallisuus.

Liian vähälle harkinnalle ovat näissä tilanteissa jääneet seuraavat kysymykset: mikä taho tuntee parhaiten lopputuotteelle asetetut vaatimukset? Olisiko sittenkin lopputuloksen ja/tai hinnan kannalta parempi tuote voitu tehdä itse? Olisiko soveltuvaa (ohjelmisto)tuotetta löytynyt avoimena lähdekoodina, jolloin siihen olisi mahdollista tehdä itse tarvittavat laajennukset?

Monissa julkisen sektorin asiantuntijaorganisaatiossa nimittäin työskentelee huomattavan pätevää väkeä. Tämä tosiseikka unohtuu usein hoettaessa mantraa, jonka mukaan yksityinen sektori tuottaa jotenkin tehokkaammin, halvemmin ja laadukkaammin. Mantra yksinkertaisesti on valetta monessa tilanteessa.

Otsikko on sitaatti viimeisimmän Tieteessä tapahtuu -lehden (vol 24, No 7, 2007) kirjoituksesta, jossa kaksi pitemmän linjan yliopistoihmistä moukaroivat painavin argumentein koko huippuyliopistohankkeen lyttyyn.

Kirjoitus kannattaa lukea. Koko hankkeen järjettömyys akateemisesta näkökulmasta tiivistyy aloitukseen: "Akateemikko Olli Lounasmaa totesi [opetusministeriön muistiossa 3:1996], että huippuyksikköä ei perusteta, vaan se syntyy."

Huiputusyliopistohanke on poliittinen projekti. Sen ongelmiin lukeutuu se, että yhdistettävät yliopistonkaltaiset yksiköt ovat monilla yliopistoihin sovellettavilla mittareilla varsin keskinkertaisia jopa suomalaisessa mittakaavassa. Kuitenkaan hankkeeseen ei ole luvattu mittavia rahallisia panostuksia, mikä olisi koulutuksen ja tutkimuksen laadun nostamisen ehdoton edellytys. Päin vastoin on nähtävissä, että yliopistohanke, jota ajetaan kuin käärmettä pyssyn piippuun, on pois muiden yliopistojen resursseista. Miksi näin käy lupauksista huolimatta, ilmenee artikkelista.

Hallinnollisin silmänkääntötempuin ei huippuyksikköjä synny.

Koska järkipuheesta huolimatta hanke lienee yhä hallituksen agendalla, asia on eduskunnan kädessä. Toivottavasti siellä ymmärretään vähän paremmin.