Tiedän vähän käyttöliittymäsuunnittelusta. Opintorekisteri todistaa. Tiedän esimerkiksi, että ovi tai sen kahva, joista ei intuitiivisesti heti osaa sanoa, kumpaan suuntaan ovi kuuluu avata, ovat huonosti suunniteltuja. Myös esimerkiksi mikroaaltouunista voi tehdä huomattavan simppelin tai aivan mahdottoman käyttää.

Laitteen, vempeleen ja erityisesti tietokoneohjelman sitä osaa, jonka kanssa ihminen joutuu olemaan tekemisissä, sanotaan siis käyttöliittymäksi. Käyttöliittymäsuunnittelu (ja -testaus) on tärkeää, jotta ihmisten arki ja pyhä ei laitteiden ympäröimänä olisi ihan mahdotonta – tai jotta sähköisesti annetut äänet menisivät perille.

Kaikkialla tätä ei tiedosteta. Esimerkiksi liikennevalot voivat jalankulkijan ja pyöräilijän näkökulmasta olla mahdottomat. Usein niissä on nappi, jota ehkä pitää painaa. Pitääkö todella – sitä ei voi tietää. Tai sitten on se laatikko, joka näyttää siltä kuin siinä olisi nappi, mutta ähäkutti, eipäs olekaan.

Useimmiten – mutta kukaan ei tiedä, milloin – nappia ei tarvitse painaa, vaikka se olisikin olemassa. Tästä merkiksi laitteessa saattaa palaa valmiiksi valo. Joskus niissä palaa valo, ja silti nappia pitää painaa, ja valo muuttuu vähän kirkkaammaksi.

Toisinaan valo syttyy siksi aikaa, kun nappi on pohjassa, ja sammuu kun peukalon nostaa. Valo vaihtuu vihreäksi aikanaan ilmeisesti napista riippumatta.

Joskus valo napin alla ei syty vaikka mitä tekisi. Valo kuitenkin vaihtuu joskus tai sitten ei.

Mutta miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miksi insinööri ei osaa tehdä tämän parempia liikennevaloja? Miten se kuuluisa Pihtiputaan mummo selviää ikinä tällaisessa maailmassa? Tai me muut insinööriä tyhmemmät?

Ei ihme, ettei sähköisen äänestyksen kokeilu ollut suksee.

Kukin on oletusarvoisesti velvollinen vastaanottamaan yritysten kaupallista propagandaa puhelimitse. Osta, osta!

Tekstiviestejä ja sähköposteja käytettäessä homma menee toisinpäin. Yritykset saavat lähestyä mainoksineen vain luvan kanssa tai asiakassuhteeseen perustuen. Niin pitääkin olla.

Mutta puhelinmarkkinointi, sitä sinun on saamasi! Jos kuluttaja – sellaiseksi nimittäin ihmiset tai kansalaiset tässä yhteiskunnassa redusoidaan – haluaa eroon markkinoinninvastaanottamisvelvollisuudestaan, hänellä on kaksi vaihtoehtoa:

Hän voi kieltää yritystä suoramarkkinoimasta. Ongelma vain on, että jokaista yritystä pitää erikseen kieltää, ja ilmeisestä syystä ratkaisu ei toimi, ei skaalaudu. "Kaikki yritykset" on aivan liian suuri joukko.

Toinen vaihtoehto on hyödyntää Asiakkuusmarkkinointiliiton (omaa sukua Suoramarkkinointiliitto) Robinson-rekisteriä. Siinä vain on käytännön ongelmia. Ensinnäkin rekisteri koskee vain liiton jäsenyrityksiä. Muut saavat markkinoida miten tykkäävät.

Toisekseen kiellon tekeminen on maksullista, koska rajoittamispalvelu on "vapaaehtoiseen toimintaan perustuva - - ja sen ylläpito aiheuttaa kustannuksia". Kuluttajan on siis maksettava yritysten markkinoinnista aiheutuvia kustannuksia tässäkin muodossa! Siis päästäkseen eroon siitä. Huolimatta siitä, että henkilötietolain hengessä kielto-oikeuden käyttämisen tulisi olla ilmaista.

Kolmanneksi, rajoitus näyttäisi olevan määräaikainen. Ikään kuin kuluttajan kykyyn tehdä itseään koskevia, pysyviä päätöksiä, ei voisi luottaa.

Neljänneksi, kuluttaja ei käytännössä mitenkään voi tietää, koska hänen markkinointikieltonsa on umpeutumassa. Niinpä hänen on ilmeisesti odotettava ensimmäistä markkinointipuhelua, jotta osaisi taas tehdä maksullisen kiellon. Vai onko sinulla kolmen vuoden kalenteri?

Viidenneksi, Asiakkuusmarkkinointiliitto ei näyttäisi vastaavan yhteydenottoihin.

Julkiselle sektorille on varsinkin johtotehtäviin jo pitemmän aikaa soluttautunut ihmisiä, joiden mielestä julkisen sektorin laitoksia on johdettava kuin yrityksiä (ja samalla itse asiassa koko julkista sektoria pitää rajusti karsia, muttei puhuta nyt siitä). Tämä markkina-ajattelun lisääntyminen näkyy näiden laitosten työntekijöille esimerkiksi lisääntyneinä tilaisuuksina pelata hevonpaskabingoa; tietänette pelin. Organisaatioita virtaviivaistetaan ja muokataan pelkästään organisaatiouudistamisen ilosta, ja tuottavuusajattelu uhkaa syödä tuloksen ja vastuun. On tilaaja–tuottaja-mallia ja palvelukeskuksia palvelemassa asiakkaita.

En nyt jaksa kuvata ilmiön kaikkia piirteitä, tiedätte kuitenkin mitä tarkoitan; kehitykselle on monta nimeä. Jotkut puhuvat uusliberalisoitumisesta, toiset jopa valtion yksityistämisestä. Ei tässä nimellä niin väliä. Ja jottei haukuttaisi väärää puuta, kuten joitakin vastuullisia, puun ja kuoren väliin rutistettuja väliportaan pomoja, on muistutettava, että suuri osa tästä kaikesta on lähtöisin valtiovarainministeriöistä, joka valitettavasti vastaa esimerkiksi valtion henkilöstöpolitiikasta ja monista muista hallinnollisista asioista.

Takaisin asiaan; puhe oli eräistä julkisen sektorin laitoksista ja niiden työntekijöistä. Niissä nimittäin on töissä tuhatpäin huomattavan päteviä asiantuntijoita, jotka usein suostuvat tekemään töitä pienemmällä palkalla kuin mitä vastaavista hommista saisi yksityisellä sektorilla. Näitä työntekijöitä motivoi palkan asemesta esimerkiksi hyvä työskentelyilmapiiri, ammatilliset haasteet, itsensä kehittäminen ja vaikkapa se, mitä muuan Pekka Himanen kutsuu hakkerietiikaksi.

Nyt on käymässä niin, että markkinapohjainen johtaminen syö näistä laitoksista työskentelyilmapiirin (organisaatiouudistukset, loppuunpolttaminen, jatkuva arviointi ja tulosvastuu), ammatilliset haasteet (rönsyt pois, keskitytään "tiukkaan ytimeen"), työntekijöiden toiveet itsensä kehittämisestä (ei sellaiseen ole aikaa eikä rahaa) ja monet muut hyvät asiat. Jäljelle jää vain rutiininomainen työ, jota on liikaa, hierarkkinen organisaatio ja huono palkka.

Mitä sitten tapahtuu? Rahanhimoisimmat työntekijät olivat jo valmiiksi muualla töissä, mutta nyt kaikki muutkin kynnelle kykenevät haluavat pois. Julkisen sektorin kaventaminen olikin näiden bisnesjohtajien tavoite, mutta mitäs sitten tehdään, kun samalla kaikki asiantuntemus kaikkoaa omasta organisaatiosta? Ainoa keino paikata asiaa on nostaa palkkoja lähelle yksityistä sektoria, kun se olikin ainoa jäljellä oleva ero. Ja hups, sinne hävisivät ne säästöt, joita alunperin tavoiteltiin.

Tai sitten voitaisiin lakata leikkimästä yrityksiä ja tehdä sitä mitä varsinaisesti oltiin tekemässä.

Hyvää uutta vuotta 2008!

Olin kirjoittanut jo eilen ilotulitteista ja niiden kieltämisestä seuraavasti:

Olen pitkään miettinyt, eikö noille älyttömille ilotulitteille voida tehdä mitään.

Tietysti olen itse kuulunut niihin, joiden mielestä rakettien ja paukkupommien ampuminen ja niillä leikkiminen on mitä mukavinta puuhaa. Epäilemättä se olisi vieläkin. Vain kerran olen nuorempana saanut hieman otsatukkaa ja kulmakarvoja poltettua. Se itse tehty tai paukuista otettu ruuti syttyi sittenkin aika helposti. Mutta toimeen tulee näköjään paukuttelemattakin.

Noilta ajoilta muistelen, että kolmesta ruudin ainesosasta rikkiä oli kymmenen prosenttia. Loput olivat salpietaria ja hiiltä. Tätä olen sitten pyöritellyt päässäni kun olen seurannut ilotulituksen mestaruuskilpailuista leviäviä savupilviä. Uusi vuosi on aikaa, jolloin jotkut osat kaupungeista ovat savun peitossa. En osaa arvioida, kuinka merkittäviä päästölähteitä ilotulitukset ovat, mutta ainakin vuorokausia kestävä paukuttelu käy lasten ja eläinten korville. Ehkä pelastusviranomaisten muistutukset silmä- ja raajavammoista sekä tulipaloista voisi myös mainita. Tai kiinalaistehtaiden työolosuhteet.

Yhtä kaikki, näille maanvaivoille voisi tehdä jotain. Norja näköjään kieltää paukuttelun yksityishenkilöiltä. Samoin moni suomalainen kaupunki, ainakin osittain. Melkoisen haittaveron niille voisi ainakin lätkäistä, eikös vain?

Poistin kuitenkin kirjoituksen herkkänä hetkenä, kun minusta tuntui, että olen ilonpilaaja. Koska huomaan, että maailmassa on paljon muitakin samanlaisia ilonpilaajia (kuten Mirka), panin tuon nyt sitten näkyville kuitenkin. Iloista vuotta 2008!

Taas näitä kokemuksia, jotka vain saavat ymmälleen joidenkin ihmisten maailmankuvasta.

Eilisen Hesarin mielipidesivulla joku nimby kirjoitti, kuinka on niin kauheata, kun Helsingin Paavalin kirkon vieressä olevaa puistoa käytetään "asiattomasti" eli puisto on täynnä "niin sanottuja laitapuolen kulkijoita". Kirjoittajaa oikein, hellanlettas, nolostuttaa, kun kutsuessaan ystävänsä luokseen tälle jää ensivaikutelma törkypuistosta.

Hänen mielestään ei "olisi yhtään haitaksi, jos myös poliisi kävisi paikalla hieman nykyistä useammin esimerkiksi heittämällä pahimmat möykkärit pois". Siis anteeksi, MITÄ? Minne pois? Missä nämä "möykkärit" arvon herra Lehdon mielestä sitten saisivat olla? Pitäisikö heidät kuskata kruunun kyydillä jonnekin Seilin saaren tyyppiseen paikkaan, josta ei saa paluulippua?

Tiedämme, että poissa-silmistä-poissa-mielistä-nollatoleranssilinja, jota on harjoitettu esimerkiksi New Yorkissa, Tampereella ja nyt Kiinassa olympialaisten alla, siivoaa kyllä "ongelmat" kantakaupungin hienohelmojen näköpiiristä – lähiöihin. Onko se sitten parempi?

Sitä paitsi, kaupunkien järjestyssäännöt korvanneessa järjestyslaissa oikein sanotaan, että päihteiden nauttimiskielto "ei liioin koske alkoholijuoman nauttimista puistossa [...] siten, että nauttiminen sekä siihen liittyvä oleskelu ja käyttäytyminen ei estä tai kohtuuttomasti vaikeuta muiden oikeutta käyttää paikkaa varsinaiseen tarkoitukseensa." Mielipidekirjoittajalla ei liene määrittelymonopolia sille, mikä on puiston varsinainen käyttötarkoitus. Mihin perustuen hän siis haluaa pultsarit kärrättäväksi pois?

Olen asunut aivan kyseisen puiston vieressä ja minusta se on oikein viihtyisä. Olenkin siellä usein istuillut, harjoitellut tulikeppien pyöritystä ja mitä milloinkin. Ja antanut myös muiden nauttia puistosta, omalla tavallaan.

Suomen Muuttolaatikko ei suostunut lainaamaan muuttolaatikoita ilman henkilötunnuksen loppuosaa. Heille ei riittänyt, että saivat muut henkilötietoni, kuten nimen, uuden ja vanhan osoitteen, puhelinnumeron ja syntymäajan.

Koska tietosuoja on tärkeä asia, ja halusin perusteet henkilötunnuksen tallentamiseen, jäin ilman laatikoita. "Sitä kysytään kaikilta muiltakin asiakkailta."

Olen tietenkin tietoinen siitä, että "luotonannossa ja saatavan perimisessä" henkilötunnusta saa kysyä. Laatikoiden toimittaminen viikoksi ilman muita vakuuksia voi olla tähän verrattava juttu. Mutta ei sitä pakko ole kysyä, ja joka tapauksessa mahdolliset saatavat voitaisiin periä muiden henkilötietojen perusteella. Tällainen sääntö, jos siitä halutaan pitää kiinni, olisi kyllä hyvä kirjata toimitusehtoihin, jotka olisi nähtävissä jo tilausta tehdessä. Ei löydy ainakaan firman www-sivuilta.

Onneksi on vaihtoehtoja. Lainalaatikko tarjosi laatikoita vähän helpommin. Eläköön vapaa kilpailu ja markkinatalous! ;-)

Mitähän pitäisi ajatella nightwishiläisestä linjasta: "Maaliskuussa 2006 [Tuomas] Holopainen kuitenkin ilmoitti [nyttemmin valituksi tulleelle Anette] Olzonille, ettei hänestä voisi tulla yhtyeen uutta laulajaa, koska Olzonilla on lapsi." (via HS)

Olzon kertoo: "Saamassani meilissä ei sanottu asiaan mitään varsinaista syytä, mutta arvelin että syy oli joko a) ikäni, tai b) se että minulla oli lapsi. Myöhemmin kävi ilmi että syy oli tosiaan siinä että minulla oli lapsi."

Kaikki kiertue-elämää viettävät bändipojathan ovat lapsettomia, tai sitten lapsi on äitinsä kanssa jossain. Paitsi että 1) kaikki rockmuusikot eivät ole miehiä ja 2) myös miehet voivat olla lastensa kanssa.

Aika kiva, että "pojat" halusivat päättää valittavan solistin puolesta tällaisen asian. Nightwishin kaltaiset bändit ovat ihan oikeita työpaikkoja. Mikseivät tällaisten työpaikkojen työntekijät voisi elää siinä mielessä normaalia elämää, että tekevät ja kasvattavat lapsia jos huvittaa? Toki se elämä on aika matkustavaista ja lapsellekin rankkaa, mutta silti.

Olen lähdössä lomamatkalle naapurimaahan. Sinne tarvitaan viisumi. Viisumin saadakseen pitää ilmeisesti sääntöjen mukaan olla osa turistiporukkaa tai vaihtoehtoisesti saada kutsu. Käytännössä matkatoimistot hoitavat tämän, mutta periaate on aivan älytön. Tosin Suomeen on vielä paljon hankalampaa tulla, joten ehkä tämä on vain tasapuolista. Suomen kyllä soisi vähän helpottavan maahantuloa, mutta se on toinen tarina.

Viisumin saamiseen kuluu viikko. Hakemusta jätettäessä on käynyt ilmi, että passissani on vikaa; sen muovinen tietosivu on irtoamassa reunasta. Tämä tarkoittaa, että on hankittava uusi passi. Mutta kun matkan alkuun on aikaa alle yhdeksän päivää, on kiire. Siispä passitoimistoon hakemaan ekspress-passia. Se maksaa 80 euroa, ja poliisin mukaan on ihan turha yrittää reklamoida Setecille rikkinäisestä passista, jos se on vähänkin taittunut keskeltä, vaikkei siinä muuta vikaa olekaan. Tämä siitä huolimatta, että on julkisesti tunnustettu tosiasia, että tuon ajan passit olivat heikkoa tekoa. Ja siitä, että meille hallintoalamaisille ei moisesta säännöstä ole kerrottu.

Matkatoimisto on kuitenkin vakuuttanut, että viisumin ehtii kyllä saada. Unohtavat kuitenkin kertoa, että tämän edellytyksenä on, että juna lähtee iltapäivällä. Kun käsitys on oikaistu, käy ilmi, että käsittelyn nopeuttaminen maksaa 35 euroa per viisumi normalin hinnan (47 euroa) lisäksi. Jo ostetun junalipun vaihtaminen ei taas oikein aikataulusyistä käy.

Matkatoimisto on muuten useampaan kertaan osoittanut halukkuutta laatia omin käsin minun allekirjoitukseni, ilmeisesti asioinnin jouduttamiseksi. Kirjoitan sen kyllä mieluummin itse.

Harmi, etten tajunnut viime elokuussa ajoissa hakea vanhanmallista kymmenen vuoden passia. Nyt joudun kantamaan RFID-sirua (engl. spy chip) mukanani. Ehkäpä joku kauppaisi minulle faradayn häkin muodostavat kannet? Vai pitäisikö passi panna mikroaaltouuniin?

Ylimääräinen rahanmeno (150 euroa) olisi tietysti ollut vältettävissä, jos olisi vain tajunnut olla ajoissa asioimassa. Olkoon tämä itselleni ja muille opiksi.

Nähtäväksi jää, ehtiikö viisumi ajoissa. Tai saanko sitä ylipäänsä.