Joku lehti kertoi, että valtiovarainministeri Jyrki Katainen (sek.) sai hiljattain toisen lapsen. Lehti myös siteerasi Kataista, joka sanoi: "Aion nyt viettää viikon isyyslomaa ja perheelle parhaiten sopivana aikana lisää." (Kursivointi omani.)

En ole, kumma kyllä, mistään kuullut kauhisteluja, vaikka vastaavassa tilanteessa olevat nuoret, lapsia saavat naispoliitikot näyttävät olevan aivan vapaata riistaa. Kataisen puoluetoveri Sarkomaa jätti koko ministerinpestin perhesyistä. Ei tullut Kataiselle mieleen?

Miksi kukaan ei sano vaikkapa seuraavasti: "Miten maamme taloudesta voi päättää miesministeri, jonka henkilökohtaiset prioriteetit ovat tuollaiset? Ei ihme, että kuntatalous on siinä jamassa missä on."

Ensimmäiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Olen viime aikoina sattunut puhumaan moniaalla sukupuolisensitiivisesta kasvattamisesta. Asiaan liittyy paljon uskomuksia, väärinkäsityksiä ja vähintäänkin epätietoisuutta, ja onhan käsitekin vähän hankala. Käsitellään tässä muutama asia.

Mitä se oikein tarkoittaa?
Se kai voi tarkoittaa monia asioita ja sen voi selittää monella tapaa. Itselleni sukupuolisensitiivisyys eli -herkkyys on ennen kaikkea tietoisuutta sukupuolesta (erityisesti sosiokulttuurisesta) ja sukupuolijärjestelmästä.

Kun hahmottaa, miten sukupuolta tuotetaan, miten sukupuoleen kasvatetaan ja miten sitä rakennetaan, ongelmallisiin kohtiin on helppo puuttua esimerkiksi toimimalla toisin ja tekemällä käytänteitä näkyväksi.

Tietynlaisiin käyttäytymismalleihin, jotka ovat tytöillä ja pojilla hieman erilaiset, ohjataan lapsia paitsi tietoisella toiminnalla, myös tiedostamattomilla teoilla. Kannustamalla, kieltämällä, eleillä, ilmeillä, kaikella. Se, miten aikuinen suhtautuu lapsen toimintaan, vaikuttaa siihen, miten hyväksyttävänä lapsi pitää kyseistä toimintoa. Lapsi pyrkii yleensä jossain määrin miellyttämään kasvattajiaan.

Toisaalta kasvattajat ovat taipuvaisia havaitsemaan sellaisia piirteitä lapsessa, jotka ovat heidän odotuksiensa mukaisia, ja vahvistavat näitä.

Mihin oikein pyritte?
Pitkällä tähtäimellä tasa-arvoiseen ja moninaisuutta hyväksyvään yhteiskuntaan.

Lyhyemmällä tähtäimellä siihen, että lapsi voisi ilmaista itseään niin kuin juuri hänelle luontevalta tuntuu ilman, että ulkomaailma tuomitsee häntä esimerkiksi sen vuoksi, että käytös on sukupuolelle epätyypillistä.

Toinen hyvä käytännön tavoite on se, että kaikki lapset voisivat leikkiä keskenään, olla potentiaalisia leikkikavereita. Kärjistys: jos tytöille sallitaan nukkeleikit ja pojille autot ja hirmuliskot, miten he leikkivät yhdessä?

Miten toimitte käytännössä?
Pyrimme kannustamaan lastamme kaikentyyppiseen toimintaan riippumatta siitä, kuinka poikamaisena tai tyttömäisenä sitä yleisesti pidetään. Emme tarpeettomasti kiellä lapselta asioita (muutenkaan, mutta ainakaan sukupuolen perusteella).

Emme valitse vaatteita tai ainakaan niiden värejä sen mukaan, mikä on "sopivaa" (mikä on toki helppoa, kun lähes kaikki on perittyä monelta muulta lapselta). Lapsi saa kyllä itse valita, kun tulee siihen ikään.

Otamme sukupuolen puheeksi sopivissa yhteyksissä. Sopivia tilaisuuksia on esimerkiksi silloin, kun muut kysyvät vauvan sukupuolta tai edellisestä johtuen arvaavat väärin. Ja varsinkin silloin, kun he ohjaavat lapsia tiettyyn käyttäytymismalliin ilmiselvästi sukupuolesta johtuen. 

Emme käytä "tyttöä" ja "poikaa" pronominina, vaan silloin kun sukupuolella erityisesti on väliä. Lapsia voi kutsua myös esimerkiksi lapsiksi tai heidän nimillään.

Eikö sukupuolen piilottaminen, häivyttäminen tai sukupuolettomuus ole vahingoksi lapselle?
Ehkä, mutta kysehän ei ole ollenkaan siitä. Ainakaan meidän tapauksessamme. Sukupuoli ei ole staattinen, pysyvä, vaan alati kulttuurissa muuttuva (osin sosiaalinen konstruktio). Se, minkälaista sukupuolta ilmaisevia lapsia kasvatamme, vaikuttaa aivan olennaisesti heidän mahdollisuuksiin aikuisina.

Stereotyyppistä sukupuolta (joka siis on joidenkin mielestä "normaali") vahvistava toiminta rajoittaa kaikkia niitä ihmisiä, joiden piirteet eivät sovi stereotypiaan. Melkein kaikilla on joitakin tällaisia piirteitä.

Esimerkki: kiltteyteen, suorittamiseen ja tunnollisuuteen keskimäärin enemmän kannustettavat tyttölapset kantavat aikuisenakin taakkaa, joka johtaa helposti syyllisyyteen kaikesta, ylisuorittamiseen ja loppuunpalamiseen. "Pojat ovat poikia"-malli kannustaa toki ottamaan tilan haltuun, toimimaan ja päsmäröimään, mutta esimerkiksi herkät pojat kärsivät "vääränlaisuudesta". Lisäksi "pojat ovat poikia" tarkoittaa usein jotain pahantekoa, jossa joku muu kärsii.

Aina on ollut tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia! Niin olkoon vastakin!
Kaikin mokomin. Puhumme ehkä kuitenkin vähän eri asiasta. Sukupuolten fysiologiset erot ovat kiistattomia, mutta kiinnostavaa on, mitä niiden päälle rakennetaan. Biologia ei määrää kaikkea. Lisäksi on aina muistettava, että asia ei ole niin simppelin kahtiajakautunut edes biologisesti.

Sukupuolten eroista puhuttaessa on hyvä muistaa pari seikkaa: tilastollisia eroja "miesten" ja "naisten" välillä toki on, mutta 1) tilasto ja keskiarvo eivät kerro mitään yksittäistapauksesta ja 2) monesti erot ovat suurempia sukupuolikategorioiden sisällä kuin niiden välillä. Jos vain tietynlainen sukupuolisuus sallitaan, se kaventaa kaikkien liikkumavaraa.

Sitäpaitsi jos olet sitä mieltä, että biologia määrää kaiken, miksi olet huolissasi? Sittenhän se on ihan sama, miten sukupuoli huomioidaan, lopputuloshan on sama. Vai eikö sittenkään?

Kyllähän lapset ovat aina olleet erilaisia ja niitä on hyvä kasvattaa heidän persoonansa huomioiden. Miksi asioita pitää kutsua niin vaikeilla nimillä?
Minusta käyttökelpoiset käsitteet lähinnä helpottavat keskustelua, jottei aina tarvitsisi puhua aidanseipästä. Eri mieltäkin voi olla.

Kyllä se lapsi viimeistään päiväkodissa ja koulussa oppii paikkansa!
Olemme kyllä tuskallisen tietoisia siitä, että muu maailma kasvattaa myös meidän lastamme, hyvässä ja pahassa. Tavoite olisi kuitenkin mahdollisuuksien mukaan sekä antaa lapselle itselleen eväitä kohdata se "maailma" että opastaa "maailmaa" ymmärtämään asioita paremmin.

Siksi tämäkin kirjoitus.

Yksi keskeisistä miehiä koskevista tasa-arvo-ongelmista on heidän asemansa huoltajuuskysymyksissä ja muutenkin perheissä. Tästä myös ns. "miesasia-aktivistit" – joihin en lukeudu – ovat lyöneet rumpua.

Toisin kuin joskus väitetään, ongelma ei selity sillä, että sosiaalityöntekijät ovat useimmiten naisia eikä korjaannu tuota sukupuolijakaumaa muuttamalla.

Samaan aikaan kerrotaan, että yksinhuoltajaisällisiä perheitä on kolme prosenttia perheistä, kun yksinhuoltajaäitiperheitä 17 %. Perhevapaiden pitämisessä sukupuoliero on aivan murskaava.

Epätasa-arvoon erilaisissa perhetilanteissa ei saadakaan tasoitusta, ennen kuin (perheelliset) miehet ottavat vanhemman roolin haltuun. Leikkisetänä tai äidin pikku apulaisena toimiminen ei riitä, tarvitaan täysivaltaisia ja -päisiä kasvattajia. Se luultavasti edellyttää myös pidempiä jaksoja yksin perhevapaalla, siis pääasiallisena vanhempana.

Tähän täytyy myös asialleen omistautuneiden (koti)äitien taipua. Jos ei jokaisessa tapauksessa yksilötasolla niin ainakin väestötasolla. Viime kädessä valinnanvapauden täytyy olla perheillä itsellään, mutta ohjaavia keinoja on käytettävä.

Uraisä ja kotiäiti -perhemallia ei voikaan selittää taloudellisilla syillä niin usein kuin selitetään – tästä on tutkimustietoa. Parempi selittäjä on asenteet. Niitä voitaisiin muuttaa uudistamalla perhevapaajärjestelmä esimerkiksi ns. 6+6+6-mallin mukaiseksi.

Näin tulee tehdä.

(Anteeksi, että toistan itseäni toistan itseäni.)

Tänään puistokävelyllä (lapsi selässä kantoliinassa) koettua: mummeli paheksuen tai kauhistellen kyselemään, ei kai se pikkuinen ole paljain päin. Ulkona paistaa aurinko ja on 15 astetta lämmintä.

Ei ole, kiitos kysymästä, hänellä vain on ihonvärinen kypärämyssy. Osaan kyllä hoitaa lastani itsekin, kiitos vain, vaikka se ei ehkä sinulle näykään sukupuolestani.

Joutuvatko äidit samanlaisen opastuksen uhreiksi?

Minun on hyvin vaikea käsittää ja sietää sitä kasvatustapaa, jossa lasta kielletään koko ajan tekemästä mitä tahansa kivaa. Jotkut ovat varmaan ymmärtäneet rajojen asettamisen vähän kirjaimellisesti.

Lapsia toki pitää kieltää tekemästä vaarallisia asioita. Mutta joku raja siinäkin – usein olisi tarkoituksenmukaisempaa estää lasta loukkaamasta itseään tai muita, tai pikemminkin, tehdä se mahdottomaksi. Riippuen toki lapsen iästä ja kehitysasteesta.

Paikoissa, joissa on lapsia hoitajineen – kuten yleisissä leikkipuistoissa – näkee kaikenlaista.

Yksi lapsi ei saanut liki koko vartalon peittävä kumiasu päällään leikkiä kauniina kevätpäivänä solisevilla puroilla, koska lahkeessa oli pieni reikä. Hän ei myöskään saanut kävellä parikymmentä senttiä korkean tolpparivin päällä, koska sehän oli ilmiselvästi vaarallista. Ilman muuta häntä kiellettiin useaan otteeseen ottamasta toisen lapsen leluja – varmuuden vuoksi, vaikka kyseessä olivat kaupungin lelut, eikä kukaan toinen leikkinyt juuri niillä vaan viereisillä leluilla.

Viimeiseen kieltotyyppiin olen törmännyt aiemminkin, ja tuntuu, että useimmiten sen kuulee ilmaistavan nimenomaan tytölle muodossa "et saa ottaa pojan lelua", minkä voi helposti ymmärtää niin, että sinä et saa leikkiä tuolla, koska olet tyttö. Voi tietysti olla sattumaakin tai omaa herkkäkorvaisuuttani, mutta näin ainakin tänään.

Kävin torstaina eduskuntatalon edessä puhumassa perhevapaiden jakamisesta. Kyse oli opiskelijajärjestöjen ja puolueiden naisjärjestöjen Kakku tasan -tempauksesta.

Kannatin (mm.) ministeri Wallinin ehdottamaa mallia, jossa olisi äidille ja isälle kiintiöidyt kuuden kuukauden jaksot ja lisäksi vapaasti jaettava puoli vuotta eli ns. 6+6+6-mallia.

Korjaan aluksi pari sitkeää väärinkäsitystä, jotka esiintyvät esimerkiksi Pirkko Ruohonen-Lernerin (ps.) puheenvuorossa Verkkoapilan jutussa: luullaan, että mallissa pakotettaisiin joku (isät) kotiin. Lisäksi luullaan, että isän poissaolo töistä olisi perheen taloudelle raskasta.

1. Ketään ei pakoteta kotiin. Jos perheessä vain äiti pitää vapaata, hän voi pitää sen 6+6, mikä on enemmän kuin nykyisin.

2. Niissä perheissä, joissa laskelmia on tehty, isät ovat pitäneet enemmän perhevapaita. Vaikutus tuloihin on yllättävästi pienempi, koska veroprogression takia suurituloisemman (isän) veroprosentti laskee. Jos taas äiti menee muutamaksi kuukaudeksi töihin, hän saa ansiotulovähennyksen.

Tässä vielä se, mitä itse puhuin:

Arvoisat kansanedustajat ja muut kuulijat!

Perhevapaiden käyttö pitäisi saada jakautumaan tasaisemmin. Siihen on monia hyviä syitä.

Minusta on järjetön ajatus, että kun hankin puolisoni kanssa lapsen, olisi vain hänen tehtävänsä hoitaa lapsi. Mutta koska näin vain on aina ajateltu, tilannetta on vaikea muuttaa.

Perhevapaajärjestelmän uudistaminen olisi helpoin ja tehokkain tapa tilanteen muuttamiseksi. Ministeri Wallinin ehdotus kolmesta kuuden kuukauden jaksosta on erinomaisen kannatettava.

Olen itse pitkällä hoitovapaalla tietotekniikka-asiantuntijan työstä. Puolisoni oli kotona 9 kk ja minä toiset samanmoiset. Tämä on ollut hyvä ratkaisu monesta syystä. Ainakin osaan pestä vaippoja vasemmalla kädellä, laittaa ruokaa oikealla ja samalla hoitaa lasta.

Viralliset perustelut vapaiden jakamiselle tunnemme:

- jotta naiset saataisiin kaivettua palkkakuopasta
- jotta työnantajien näkökulmasta lisääntymisikäisten naisten palkkaaminen ei olisi niin suuri riski
- jotta vanhemmuudesta johtuva kustannustaakka jakautuisi tasaisemmin mies- ja naisenemmistöisten alojen työnantajille
- ja miehet ja naiset olisivat tasa-arvoisemmassa asemassa riideltäessä lasten huoltajuudesta

Suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa jäädään usein yhteiskunnalliselle tasolle ja se, mitä tapahtuu kotona, on ihmisten oma asia. Tämä myös tarkoittaa, että naisten ja miesten tasa-arvo toteutuu ihmisten arjessa kaikkein huonoimmin. Juuri tähän auttaisi perhevapaiden tasottaminen.

Minun alani työnantajat pääsevät vanhemmuuden kustannuksissa aivan liian vähällä, koska ala on miesenemmistöinen. Kustannustaakan kantavat ihan muut, tyypillisesti matalapalkkaiset alat, ja se on väärin.

Olen itse poikkeus, joka vahvistaa sen säännön, että isät eivät pidä perhevapaita. Jos järjestelmä olisi toisenlainen, minullakin olisi joitakin samassa tilanteessa olevia isäkavereita hiekkalaatikolla.  Nyt tämä homma on aika yksinäistä.

On ilman muuta myös lapsen etu, että hänellä on pääsääntöisesti kaksi vanhempaa, jotka osaavat olla lapsen kanssa, viettävät tämän kanssa aikaa ja myös tietävät, millaista on olla päävastuussa lapsen hoidosta.

Ylipäänsä myytti siitä, että äidit ovat aina oletusarvoisesti lapsen ensisijaisia huoltajia, joutaa jo romutettavaksi. Tasa-arvo ei etene ennen sitä, ja nykyinen perhevapaajärjestelmä ylläpitää epätasa-arvoa.

Työelämätutkijasiskoni tiesi kertoa, että miehet pitäisivätkin enemmän vapaita, jos työpaikan ilmapiiri sen paremmin sallisi.  Tähänkin auttaisi järjestelmän muuttaminen, signaali valtiovallalta.

No, ei nykyinenkään järjestelmä ihan huono ole, mutta siinä on pahoja ongelmia. Yksi ongelma on sen monimutkaisuus. Tällaiselta akateemiselta pariskunnalta meni pari päivää sen hienouksien ymmärtämiseen.

Monimutkaisuudesta kertoo myös se, että erilaisia vapaatyyppejä on niin monta, ettei niille kaikille edes löydy luontevia nimiä. Saati että tuoreet äidit ja isät osaisivat käyttää niitä.

Lisäksi nykyinen malli toimii huonosti esimerkiksi kahden äidin perheissä. Perhevapaamallin tulisi olla oikeudenmukainen myös riippumatta siitä, mitä sukupuolta vanhemmat sattuvat olemaan.

* * *

Ehdotettu jakomalli on kuitenkin vain raami. Lisäksi on syytä pohtia eräitä yksityiskohtia.

Yksi suomalaisen työelämän ongelma on, että siinä pitää olla mukana joko täysillä tai ei lainkaan. Tämä pätee myös perhevapaisiin.

Perheiden liikkumavaraa lisäisi huomattavasti, jos esimerkiksi osa-aikaiset työ- ja hoitojärjestelyt järjestyisivät helpommin. Näin myös isät saataisiin aiemmin ottamaan lapsen hoitovastuuta, kun äidit voisivat käydä osan ajasta töissä jo varhain.

Toisaalta tiedämme, että pitkä imetys on lapsen etu, ja se on myös huomioitava. Siksi isän vapaita ei tule suosia äidin vapaiden kustannuksella. Imetyksen tukemiseen on kuitenkin myös muita välineitä. 

Osa-aikaisuuden lisäksi nimittäin voitaisiin harkita Norjassa käytössä olevia imetystaukoja: siellä alle yksivuotiaiden äidit saavat pitää keskellä päivää palkallisia imetystaukoja ilman, että työpäivä pitenee. Kuulostaako hyvältä?

Arvoisat kuulijat!

Kun perhevapaajärjestelmää uudistetaan, uudistettakoon kunnolla.  Ministeri Wallinin ehdottama 6+6+6-malli olisi oivallinen ja toimisi erinomaisesti Suomen oloissa.

Mutta jos katsotaan, että se on liian pitkä tai kallis, vastaava malli viiden kuukauden jaksoilla olisi sekin parempi kuin nykyinen.  Mutta lyhyemmät, esimerkiksi kolmen kuukauden jaksot eivät enää palvelisi lasten, perheiden eikä edes työnantajien etua. 

Luotan kansanedustajien viisauteen tässä asiassa.

Hallitus on herännyt uskomaan, että suomalaisten työuraa pitää pidentää molemmista päistä. Eläkeikää nostetaan, jotta Kataisen mukaan ei tarvitsisi eläkettä laskea. Enemmän rahaa, vähemmän aikaa.

Kuinkahan moni muuten 1970–80-luvuilla syntyneistä uskoo saavansa kummoistakaan eläkettä? Nythän meitä jo patistellaan eläkevakuutusyhtiöiden asiakkaiksi.

Itse asiaan. Jos Vanhanen kerran on sitä mieltä, että "on sietämätöntä, että abiturienteilla menee 2–3 vuotta, että he saavat varmistettua jatko-opiskelupaikan", eikö helpointa olisi tarttua siihen ilmeisimpään ongelmaan? Siis siihen, että lähes puolella ikäluokasta menee vuosi–pari hukkaan asevelvollisuuden kanssa. Puhe pääsykoekirjoista on tähän verrattuna näpertelyä!

Varsinkin, kun samaan aikaan puhutaan, että reservi on aivan liian iso. Kaikki tietävät, että se on liian iso, mutta sotilaat piiloutuvat poliitikkojen selkien taakse ja poliitikot sotilaiden, kun asiasta pitäisi jotain ääneen sanoa.

Ainoa rationaalinen perustelu lähes koko (mies)ikäluokan sotilaskouluttamiselle pitääkin lukea rivien välistä: jotta mahdollisimman suurelle joukolle pääsisi opettamaan mielettömän systeemin mielekkyyttä, mahdollisimman suuri joukko pitää saada armeijaan. Ja tämän perustelun kanssa ei ole vaikeaa olla eri mieltä.

Samalla päästäisiin kätevästi eroon yhdestä sukupuolisyrjinnän muodosta.

Kuka kokoomuksesta tai keskustasta uskaltaisi nostaa kissan pöydälle?

Nykyisen sukupuolijärjestyksen ja sitä ylläpitävät stereotypiat voi nähdä monella tapaa rajoittavina, vaikka sattuisi olemaan hyötyjä eli mies. Mutta miehenpä onkin helpompaa järkyttää järjestystä toimimalla vastoin odotuksia. Naisille se on jo niin tavanomaista, että henkilökohtaisista (sukupuoleen liittyvistä) valinnoista harvoin enää tulee kovinkaan poliittista.

Mitä siis voit tappaaksesi stereotyyppisen miehen sukupuuttoon? Asiaa voi lähestyä nostamalla stereotypiat esiin ja toimimalla päinvastoin, eli jos miehen kuuluu tykätä katsoa lätkää, juoda kaljaa ja syödä makkaraa, voi mieluummin vaikka mennä teatteriin, litkiä siideriä ja ryhtyä kasvissyöjäksi. 

Toden totta, miehen kuuluu ainakin syödä lihaa, kasvissyönti on hyvin epämiehekästä.

Intin asemesta voi hyvin mennä sivariin tai linnaan. Autoa ei pidä hankkia eikä ajaa, mutta pyöräilystäkin voi tehdä aika miehekästä. Varminta onkin siirtyä bussin käyttäjäksi; arkipäivänä bussimatkustajista näppituntumalla varmaan alle viidennes on aikuisia miehiä, jos eläkeläisiä ei lasketa. Mutta jos ajatellaan samalla ympäristöä, mikä sekin on vielä vähän epämiehekästä, ehkä pyörä on sittenkin parempi.

Ympäristöajattelun lisäksi muukaan tiedostava kuluttaminen ei kuulu miehen tehtäviin. Siksipä kannattaa esimerkiksi vaatia lähikaupassa Reilun kaupan banaaneja tai soitella gourmet-ravintoloihin ja tiedustella hanhenmaksasta, kuten Suihkosen Minna ehdottaa. Ja ydinvoimaa muuten kannattaa vastustaa.

Naisen, jolta vaaditaan nykyisin samaan aikaan sekä ansiokasta työuraa että kotonaoloa lasten kanssa, voi olla vaikeaa toimia mitenkään päin oikein. Mies on sen sijaan paitsi sankari, myös uudenaikainen ja muutenkin ihailtu hoitaessaan lapsia kotona piitkään. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti.

Erityisen paljon miespisteitä saa, jos rakentaa perheelleen oman talon autotalleineen. Sitä ei siis pidä missään tapauksessa tehdä. Kerrostaloasunto käy hyvin.

Miehen kuuluu toki myös esimerkiksi avata ovi naisille. Siitä kieltäytyminen olisi kuitenkin pelkästään huonoa käytöstä, joten ehkäpä ovi pitäisi sitten avata myös varsinkin itseään raavaammille miehille.

Äidinvaisto on sosiaalinen konstruktio tai myytti (kuten isänvaisto, joskaan sellaista vakiintunutta käsitettä ei taida olemassa?).

Sen sijaan vanhemmuuteen liittyen kehittyy kyllä kaikenlaisia jänniä taitoja kuten intuitio ja herkkyys aistia lapsen mielentiloja ja tarpeita sekä esimerkiksi ilmiömäinen kyky löytää lapsen sohvan alle piilottamia esineitä. Nämä eivät tietenkään ole mitenkään sidottuja sukupuoleen tai biologiseen siteeseen vaan lapsen kanssa ajan viettämiseen.

Päinvastaisiakin näkemyksiä on. Kirjassaan Pehmeä matka höyhensaarille (jossa on kelpo vinkkejä kunnollisten yöunien nukkumiseksi) Elizabeth Pantley esittää esimerkiksi seuraavanlaisen näkemyksen:

Ei ole koskaan hyvä idea antaa muun kuin äidin nukkua pienen vauvan vieressä; vain heillä on tietty "äidinvaisto", joka estää heitä unissaan kierähtämästä vauvan päälle.

Yhtä lailla puppua on väite siitä, että vain äiti osaa herätä yöllä lapsen tarpeisiin. On toki erilaisia unenlahjoja ja erilaisia nukkujia, mutta aika paljon omaan heräämisherkkyyteensä voi myös halutessaan vaikuttaa: tietoisuus siitä, että on vastuussa (esimerkiksi) lapsen nostamisesta rinnalle, voi riittää.

Tajusin erään syyn sille, miksi isistä niin pieni osa käyttää perhevapaita (vanhempainvapaata + ns. bonusvapaata tai jää hoitovapaalle). Se on se, että jos äiti on ollut yli puoli vuotta lapsen kanssa ja muutenkin ollut koko ajan päävastuussa lapsen hoidosta, isä ei enää yksinkertaisesti tiedä, miten esimerkiksi yhdeksänkuista lasta hoidetaan, tai ei ainakaan luota omiin kykyihinsä. Tai käyttää sitä tekosyynä.

Isien siis täytyisi alusta asti ottaa heille kuuluva vastuu lapsen hoidosta – ja äitien täytyy antaa se. Joskus, kai aika usein, on niinkin, että äiti mustasukkaisesti pitää kiinni omasta perinteisestä sukupuoliroolistaan. Näissä tilanteissa vaatii poikkeuksellista mieltä isälle pyristellä irti siitä.

Mitä muita syitä isien töihinmenoon ja siellä pysymiseen on? Ainakin tavallinen selitys on se rationaaliselta kuulostava perustelu, että mies tienaa paremmin eli ei ole varaa olla kotona. Joskus oli selvitetty (lähde? en muista), että eivät nämä perheet olleet oikeasti laskeneet asiaa. Samalla kerrottiin, että ero ei kahden työssäkäyvän vanhemman pariskunnalla itse asiassa ole iso, koska veroprogressio tasoittaa sitä.

Perheissä on siis jokin sisäänrakennettu automaatti, joka palauttaa syötteestä riippumatta ratkaisun, jonka mukaan äiti hoitaa kotona lasta ja isä menee töihin.

Monessa perheessä asiaa ei nimittäin edes juuri mietitä, kun on valmiit päänsisäiset roolimallit ovat niin vahvat. Kummallekin osapuolelle järjestely sopii. Eikä siinä yksilötasolla mitään vikaa olekaan, mutta tiedämme, mihin se laajemmin johtaa. Tästä päästäisiin sujuvasti puhumaan nuorten naisten työllistymisen esteistä ja pätkätöistä, naisvaltaisten alojen palkkakuopasta ja muista sellaisista.

Toisaalta, kun sanotaan vaikkapa, että "huolimatta mittavista uudistuksista isien vanhempainvapaiden käytön lisäämiseksi äidit pitävät edelleen 94,5 prosenttia kaikista vanhempainpäivärahapäivistä", puhutaan osatotuuksia. Silloin ei oteta huomioon, että järjestelmässä on ongelmia: esimerkiksi äiti on Kelankin mielestä oletusarvoisesti lapsen hoitaja. Tämä näkyy mm. siinä, kelle tukipäätökset postitetaan. Lisäksi niissäkin perheissä, joissa lapsenhoitovastuu todella jaetaan, saattaa äiti pitää vanhempainvapaat (jotka hälle oletusarvoisesti lankeavat) ja isä jää kotiin vasta hoitovapaalle.

Olenko muuten sanonut, että isäkuukauden käsite on aivan älytön? Sehän nimenomaan kannustaa isiä pitämään sitä hoitovapaata vain sen 12 päivää, vaikka enemmänkin voisi.