Keskiviikon kokouksessaan Helsingin valtuusto hyväksyi parikin pontta, jotka tähtäävät natriumglutamaatin (E621) käytön vähentämiseen tai lopettamiseen. Espoohan on jo aiemmin päättänyt luopua natriumglutamaatista kouluruuassa.

Otteita kaupungin päätöstiedotteesta:

Maria Björnberg-Enckell + Astrid Thors
Kaupunginvaltuusto edellyttää  Palmian tutkivan haitallisen lisäaineen E621 (natriumglutamaatti) käytöstä luopumista tai käytön vähentämistä varsinkin päiväkoti-ikäisten ruokahuollossa.
Ponsiehdotus hyväksyttiin 62 jaa-äänellä.

[...]

Terhi Koulumies + Arja Karhuvaara
Kaupunginvaltuusto edellyttää, että Helsingin kaupungin päiväkodeissa ja kouluissa lapsille tarjottavasta ruuasta poistetaan ylimääräiset ja tarpeettomat lisäaineet, kuten E621.
Ponsiehdotus hyväksyttiin 59 jaa-äänellä.

Lisäksi muissa ponsissa puhuttiin muun muassa kasvis-, lähi- ja luomuruuasta sekä kaudenmukaisten raaka-aineiden käytöstä. Tuntuu edistykselliseltä, vaikka ponsien merkitys ei yleensä käytännössä olekaan kovin suuri.

Natriumglutamaatti ei sinänsä ole myrkyllistä eikä sen haitoista ole tietääkseni vielä tieteellistä näyttöä. Kokemusperäisesti sen kuitenkin epäillään aiheuttaneen paljon yliherkkyys- ja muita oireita. Joka tapauksessa kyseessä on täysin tarpeeton lisäaine, jonka kulinaristinenkin arvo on hyvin kyseenalainen.

Itse päätöksenteko koski päiväkotien ja yhden vanhusten palvelukeskuksen ruokahuollon ulkoistamista Palmialle. Älytön päätös. Ulkoistamisen kannattajat väittävät, että kyse ei ole ulkoistamisesta, koska Palmiakin on saman kaupungin omistama (toistaiseksi). Ulkoistamisesta puhuvat ovat kuitenkin ymmärtäneet, että ruokailu on "ydintoimintaa" päiväkodin arjessa ja lastenkasvatuksessa, ja sen antaminen toisen organisaatio(yksikö)n hoidettavaksi juuri tarkoittaa tehtävän ulkoistamista. Kyse ei ole vain terminologisesta kiistasta.

Olen viime aikoina sattunut puhumaan moniaalla sukupuolisensitiivisesta kasvattamisesta. Asiaan liittyy paljon uskomuksia, väärinkäsityksiä ja vähintäänkin epätietoisuutta, ja onhan käsitekin vähän hankala. Käsitellään tässä muutama asia.

Mitä se oikein tarkoittaa?
Se kai voi tarkoittaa monia asioita ja sen voi selittää monella tapaa. Itselleni sukupuolisensitiivisyys eli -herkkyys on ennen kaikkea tietoisuutta sukupuolesta (erityisesti sosiokulttuurisesta) ja sukupuolijärjestelmästä.

Kun hahmottaa, miten sukupuolta tuotetaan, miten sukupuoleen kasvatetaan ja miten sitä rakennetaan, ongelmallisiin kohtiin on helppo puuttua esimerkiksi toimimalla toisin ja tekemällä käytänteitä näkyväksi.

Tietynlaisiin käyttäytymismalleihin, jotka ovat tytöillä ja pojilla hieman erilaiset, ohjataan lapsia paitsi tietoisella toiminnalla, myös tiedostamattomilla teoilla. Kannustamalla, kieltämällä, eleillä, ilmeillä, kaikella. Se, miten aikuinen suhtautuu lapsen toimintaan, vaikuttaa siihen, miten hyväksyttävänä lapsi pitää kyseistä toimintoa. Lapsi pyrkii yleensä jossain määrin miellyttämään kasvattajiaan.

Toisaalta kasvattajat ovat taipuvaisia havaitsemaan sellaisia piirteitä lapsessa, jotka ovat heidän odotuksiensa mukaisia, ja vahvistavat näitä.

Mihin oikein pyritte?
Pitkällä tähtäimellä tasa-arvoiseen ja moninaisuutta hyväksyvään yhteiskuntaan.

Lyhyemmällä tähtäimellä siihen, että lapsi voisi ilmaista itseään niin kuin juuri hänelle luontevalta tuntuu ilman, että ulkomaailma tuomitsee häntä esimerkiksi sen vuoksi, että käytös on sukupuolelle epätyypillistä.

Toinen hyvä käytännön tavoite on se, että kaikki lapset voisivat leikkiä keskenään, olla potentiaalisia leikkikavereita. Kärjistys: jos tytöille sallitaan nukkeleikit ja pojille autot ja hirmuliskot, miten he leikkivät yhdessä?

Miten toimitte käytännössä?
Pyrimme kannustamaan lastamme kaikentyyppiseen toimintaan riippumatta siitä, kuinka poikamaisena tai tyttömäisenä sitä yleisesti pidetään. Emme tarpeettomasti kiellä lapselta asioita (muutenkaan, mutta ainakaan sukupuolen perusteella).

Emme valitse vaatteita tai ainakaan niiden värejä sen mukaan, mikä on "sopivaa" (mikä on toki helppoa, kun lähes kaikki on perittyä monelta muulta lapselta). Lapsi saa kyllä itse valita, kun tulee siihen ikään.

Otamme sukupuolen puheeksi sopivissa yhteyksissä. Sopivia tilaisuuksia on esimerkiksi silloin, kun muut kysyvät vauvan sukupuolta tai edellisestä johtuen arvaavat väärin. Ja varsinkin silloin, kun he ohjaavat lapsia tiettyyn käyttäytymismalliin ilmiselvästi sukupuolesta johtuen. 

Emme käytä "tyttöä" ja "poikaa" pronominina, vaan silloin kun sukupuolella erityisesti on väliä. Lapsia voi kutsua myös esimerkiksi lapsiksi tai heidän nimillään.

Eikö sukupuolen piilottaminen, häivyttäminen tai sukupuolettomuus ole vahingoksi lapselle?
Ehkä, mutta kysehän ei ole ollenkaan siitä. Ainakaan meidän tapauksessamme. Sukupuoli ei ole staattinen, pysyvä, vaan alati kulttuurissa muuttuva (osin sosiaalinen konstruktio). Se, minkälaista sukupuolta ilmaisevia lapsia kasvatamme, vaikuttaa aivan olennaisesti heidän mahdollisuuksiin aikuisina.

Stereotyyppistä sukupuolta (joka siis on joidenkin mielestä "normaali") vahvistava toiminta rajoittaa kaikkia niitä ihmisiä, joiden piirteet eivät sovi stereotypiaan. Melkein kaikilla on joitakin tällaisia piirteitä.

Esimerkki: kiltteyteen, suorittamiseen ja tunnollisuuteen keskimäärin enemmän kannustettavat tyttölapset kantavat aikuisenakin taakkaa, joka johtaa helposti syyllisyyteen kaikesta, ylisuorittamiseen ja loppuunpalamiseen. "Pojat ovat poikia"-malli kannustaa toki ottamaan tilan haltuun, toimimaan ja päsmäröimään, mutta esimerkiksi herkät pojat kärsivät "vääränlaisuudesta". Lisäksi "pojat ovat poikia" tarkoittaa usein jotain pahantekoa, jossa joku muu kärsii.

Aina on ollut tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia! Niin olkoon vastakin!
Kaikin mokomin. Puhumme ehkä kuitenkin vähän eri asiasta. Sukupuolten fysiologiset erot ovat kiistattomia, mutta kiinnostavaa on, mitä niiden päälle rakennetaan. Biologia ei määrää kaikkea. Lisäksi on aina muistettava, että asia ei ole niin simppelin kahtiajakautunut edes biologisesti.

Sukupuolten eroista puhuttaessa on hyvä muistaa pari seikkaa: tilastollisia eroja "miesten" ja "naisten" välillä toki on, mutta 1) tilasto ja keskiarvo eivät kerro mitään yksittäistapauksesta ja 2) monesti erot ovat suurempia sukupuolikategorioiden sisällä kuin niiden välillä. Jos vain tietynlainen sukupuolisuus sallitaan, se kaventaa kaikkien liikkumavaraa.

Sitäpaitsi jos olet sitä mieltä, että biologia määrää kaiken, miksi olet huolissasi? Sittenhän se on ihan sama, miten sukupuoli huomioidaan, lopputuloshan on sama. Vai eikö sittenkään?

Kyllähän lapset ovat aina olleet erilaisia ja niitä on hyvä kasvattaa heidän persoonansa huomioiden. Miksi asioita pitää kutsua niin vaikeilla nimillä?
Minusta käyttökelpoiset käsitteet lähinnä helpottavat keskustelua, jottei aina tarvitsisi puhua aidanseipästä. Eri mieltäkin voi olla.

Kyllä se lapsi viimeistään päiväkodissa ja koulussa oppii paikkansa!
Olemme kyllä tuskallisen tietoisia siitä, että muu maailma kasvattaa myös meidän lastamme, hyvässä ja pahassa. Tavoite olisi kuitenkin mahdollisuuksien mukaan sekä antaa lapselle itselleen eväitä kohdata se "maailma" että opastaa "maailmaa" ymmärtämään asioita paremmin.

Siksi tämäkin kirjoitus.

Helsingin kaupunki tarjoaa naperoilleen edulliseen hintaan aterioita puistossa, kuten moni muukin kylä. Lapsiperheitä hyödyttävä konsepti on erinomainen.

Ongelma vain on, että ruokalistalla on lähinnä lihaa. Välillä toki kalaa, mutta sekin on lähinnä kirjolohta ja tonnikalaa, joita ympäristöstä tietoinen välttää myös (ks. WWF:n kalaopas).

Helsingin kaupunki ei ole ilmeisesti vielä oivaltanut, että ilmastonmuutos on täällä ja nyt ja se täytyy huomioida ihan joka sektorilla. Ruoka olisi yksi helpohko päästövähennysten kohde. Muutkin ympäristönäkökohdat toki voisi ottaa huomioon. (Sen sijaan realistina en odota hengitystäni pidätellen, että viime vuosikymmenten eläinoikeuskeskustelu alkaisi jotenkin näkyä esimerkiksi ruokalistoissa.)

Toisaalta ei ole suuri ihme, ettei edistystä tapahdu, sillä keittäjille ja päättäjille kasvisruoka lienee edelleen lihakeitto ilman lihaa. Ruokalistan esimerkit vahvistavat tätä käsitystä; ruuista vain hernekeitto sisältää edes hieman proteiinia. Koko yhdeksän viikon aikana kasvisruokaa saa seitsemän kertaa:

- mannapuuro + mehukeitto
- kasvissosekeitto 
- juustoinen sadonkorjuukeitto (?)
- pinaattikeitto
- kasvishernekeitto
- ohrapuuro + mehukeitto
- bataatti-perunasosekeitto

Ei siis edes joka viikko. Mutta missä ovat linssit, pavut, kikherneet, tofu, muut soijatuotteet? Ei niitä varmaan osata käyttää.

Tätä taustaa vasten vinolaisten idea yhdestä liharuokapäivästä viikossa on piristävää toisinajattelua. Mutta saataisiin edes yksi tai kaksi kasvisruokapäivää, missä kasvis ei tarkoita salaattia tai puuroa.

Kenenkään ei tarvitse saada lihaa päivittäin. Ainakaan ravitsemuksellisista syistä.

Yksi keskeisistä miehiä koskevista tasa-arvo-ongelmista on heidän asemansa huoltajuuskysymyksissä ja muutenkin perheissä. Tästä myös ns. "miesasia-aktivistit" – joihin en lukeudu – ovat lyöneet rumpua.

Toisin kuin joskus väitetään, ongelma ei selity sillä, että sosiaalityöntekijät ovat useimmiten naisia eikä korjaannu tuota sukupuolijakaumaa muuttamalla.

Samaan aikaan kerrotaan, että yksinhuoltajaisällisiä perheitä on kolme prosenttia perheistä, kun yksinhuoltajaäitiperheitä 17 %. Perhevapaiden pitämisessä sukupuoliero on aivan murskaava.

Epätasa-arvoon erilaisissa perhetilanteissa ei saadakaan tasoitusta, ennen kuin (perheelliset) miehet ottavat vanhemman roolin haltuun. Leikkisetänä tai äidin pikku apulaisena toimiminen ei riitä, tarvitaan täysivaltaisia ja -päisiä kasvattajia. Se luultavasti edellyttää myös pidempiä jaksoja yksin perhevapaalla, siis pääasiallisena vanhempana.

Tähän täytyy myös asialleen omistautuneiden (koti)äitien taipua. Jos ei jokaisessa tapauksessa yksilötasolla niin ainakin väestötasolla. Viime kädessä valinnanvapauden täytyy olla perheillä itsellään, mutta ohjaavia keinoja on käytettävä.

Uraisä ja kotiäiti -perhemallia ei voikaan selittää taloudellisilla syillä niin usein kuin selitetään – tästä on tutkimustietoa. Parempi selittäjä on asenteet. Niitä voitaisiin muuttaa uudistamalla perhevapaajärjestelmä esimerkiksi ns. 6+6+6-mallin mukaiseksi.

Näin tulee tehdä.

(Anteeksi, että toistan itseäni toistan itseäni.)

"Tammisaaren synnytystoiminta ei ole taloudellisesti kannattavaa", kertoo Hesari HUS:n johtajaylilääkäri Juhani Tammisen sanoneen. Siispä rakastettu ja arvostettu synnytyssairaala on vasaran alla.

Aikamme on sairas.

Mutta emmekö voisi saman tien lakkauttaa peruskoulut, päiväkodit, hoitokodit, poliisin, kirjastot ja vaikkapa puolustusvoimat? Niiden toiminta ei ainakaan ole suoraan taloudellisesti kannattavaa.

Oikeasti, jos synnytyssairaalan toiminnan mielekkyyttä arvioidaan taloudellisen kannattavuuden kautta, mennään perse edellä puuhun. Se on aivan väärä mittari. Parempi voisi liittyä vaikkapa onnistuneisiin synnytyksiin, vastasyntyneiden, synnyttäjien ja tukihenkilöiden – perheiden – hyvinvointiin.

Tammisaari on merkittävä paikka. Siellä on mahdollista hoitaa synnytys monelta osin synnyttäjien toiveiden mukaan. Tammisaari on synnyttämiseen perehtyneiden suosiossa. Sille on myönnetty WHO:n ja Unicefin Baby Friendly Initiative -ohjelman mukainen sertifikaatti, ensimmäisenä Suomessa. Toinen on käsittääkseni Vammalassa.

Useimmissa muissa synnytyssairaaloissa ei vauva- ja synnyttäjämyönteisyyteen voida ryhtyä, koska se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Asia on nähty aivan toisin esimerkiksi Ruotsissa (64), Turkissa (83), Kiinassa (6312) ja Kuubassa (57).

Jotain tolkkua HUSin hallintoonkin toivoisi.

Tänään puistokävelyllä (lapsi selässä kantoliinassa) koettua: mummeli paheksuen tai kauhistellen kyselemään, ei kai se pikkuinen ole paljain päin. Ulkona paistaa aurinko ja on 15 astetta lämmintä.

Ei ole, kiitos kysymästä, hänellä vain on ihonvärinen kypärämyssy. Osaan kyllä hoitaa lastani itsekin, kiitos vain, vaikka se ei ehkä sinulle näykään sukupuolestani.

Joutuvatko äidit samanlaisen opastuksen uhreiksi?

Minun on hyvin vaikea käsittää ja sietää sitä kasvatustapaa, jossa lasta kielletään koko ajan tekemästä mitä tahansa kivaa. Jotkut ovat varmaan ymmärtäneet rajojen asettamisen vähän kirjaimellisesti.

Lapsia toki pitää kieltää tekemästä vaarallisia asioita. Mutta joku raja siinäkin – usein olisi tarkoituksenmukaisempaa estää lasta loukkaamasta itseään tai muita, tai pikemminkin, tehdä se mahdottomaksi. Riippuen toki lapsen iästä ja kehitysasteesta.

Paikoissa, joissa on lapsia hoitajineen – kuten yleisissä leikkipuistoissa – näkee kaikenlaista.

Yksi lapsi ei saanut liki koko vartalon peittävä kumiasu päällään leikkiä kauniina kevätpäivänä solisevilla puroilla, koska lahkeessa oli pieni reikä. Hän ei myöskään saanut kävellä parikymmentä senttiä korkean tolpparivin päällä, koska sehän oli ilmiselvästi vaarallista. Ilman muuta häntä kiellettiin useaan otteeseen ottamasta toisen lapsen leluja – varmuuden vuoksi, vaikka kyseessä olivat kaupungin lelut, eikä kukaan toinen leikkinyt juuri niillä vaan viereisillä leluilla.

Viimeiseen kieltotyyppiin olen törmännyt aiemminkin, ja tuntuu, että useimmiten sen kuulee ilmaistavan nimenomaan tytölle muodossa "et saa ottaa pojan lelua", minkä voi helposti ymmärtää niin, että sinä et saa leikkiä tuolla, koska olet tyttö. Voi tietysti olla sattumaakin tai omaa herkkäkorvaisuuttani, mutta näin ainakin tänään.

Kävin torstaina eduskuntatalon edessä puhumassa perhevapaiden jakamisesta. Kyse oli opiskelijajärjestöjen ja puolueiden naisjärjestöjen Kakku tasan -tempauksesta.

Kannatin (mm.) ministeri Wallinin ehdottamaa mallia, jossa olisi äidille ja isälle kiintiöidyt kuuden kuukauden jaksot ja lisäksi vapaasti jaettava puoli vuotta eli ns. 6+6+6-mallia.

Korjaan aluksi pari sitkeää väärinkäsitystä, jotka esiintyvät esimerkiksi Pirkko Ruohonen-Lernerin (ps.) puheenvuorossa Verkkoapilan jutussa: luullaan, että mallissa pakotettaisiin joku (isät) kotiin. Lisäksi luullaan, että isän poissaolo töistä olisi perheen taloudelle raskasta.

1. Ketään ei pakoteta kotiin. Jos perheessä vain äiti pitää vapaata, hän voi pitää sen 6+6, mikä on enemmän kuin nykyisin.

2. Niissä perheissä, joissa laskelmia on tehty, isät ovat pitäneet enemmän perhevapaita. Vaikutus tuloihin on yllättävästi pienempi, koska veroprogression takia suurituloisemman (isän) veroprosentti laskee. Jos taas äiti menee muutamaksi kuukaudeksi töihin, hän saa ansiotulovähennyksen.

Tässä vielä se, mitä itse puhuin:

Arvoisat kansanedustajat ja muut kuulijat!

Perhevapaiden käyttö pitäisi saada jakautumaan tasaisemmin. Siihen on monia hyviä syitä.

Minusta on järjetön ajatus, että kun hankin puolisoni kanssa lapsen, olisi vain hänen tehtävänsä hoitaa lapsi. Mutta koska näin vain on aina ajateltu, tilannetta on vaikea muuttaa.

Perhevapaajärjestelmän uudistaminen olisi helpoin ja tehokkain tapa tilanteen muuttamiseksi. Ministeri Wallinin ehdotus kolmesta kuuden kuukauden jaksosta on erinomaisen kannatettava.

Olen itse pitkällä hoitovapaalla tietotekniikka-asiantuntijan työstä. Puolisoni oli kotona 9 kk ja minä toiset samanmoiset. Tämä on ollut hyvä ratkaisu monesta syystä. Ainakin osaan pestä vaippoja vasemmalla kädellä, laittaa ruokaa oikealla ja samalla hoitaa lasta.

Viralliset perustelut vapaiden jakamiselle tunnemme:

- jotta naiset saataisiin kaivettua palkkakuopasta
- jotta työnantajien näkökulmasta lisääntymisikäisten naisten palkkaaminen ei olisi niin suuri riski
- jotta vanhemmuudesta johtuva kustannustaakka jakautuisi tasaisemmin mies- ja naisenemmistöisten alojen työnantajille
- ja miehet ja naiset olisivat tasa-arvoisemmassa asemassa riideltäessä lasten huoltajuudesta

Suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa jäädään usein yhteiskunnalliselle tasolle ja se, mitä tapahtuu kotona, on ihmisten oma asia. Tämä myös tarkoittaa, että naisten ja miesten tasa-arvo toteutuu ihmisten arjessa kaikkein huonoimmin. Juuri tähän auttaisi perhevapaiden tasottaminen.

Minun alani työnantajat pääsevät vanhemmuuden kustannuksissa aivan liian vähällä, koska ala on miesenemmistöinen. Kustannustaakan kantavat ihan muut, tyypillisesti matalapalkkaiset alat, ja se on väärin.

Olen itse poikkeus, joka vahvistaa sen säännön, että isät eivät pidä perhevapaita. Jos järjestelmä olisi toisenlainen, minullakin olisi joitakin samassa tilanteessa olevia isäkavereita hiekkalaatikolla.  Nyt tämä homma on aika yksinäistä.

On ilman muuta myös lapsen etu, että hänellä on pääsääntöisesti kaksi vanhempaa, jotka osaavat olla lapsen kanssa, viettävät tämän kanssa aikaa ja myös tietävät, millaista on olla päävastuussa lapsen hoidosta.

Ylipäänsä myytti siitä, että äidit ovat aina oletusarvoisesti lapsen ensisijaisia huoltajia, joutaa jo romutettavaksi. Tasa-arvo ei etene ennen sitä, ja nykyinen perhevapaajärjestelmä ylläpitää epätasa-arvoa.

Työelämätutkijasiskoni tiesi kertoa, että miehet pitäisivätkin enemmän vapaita, jos työpaikan ilmapiiri sen paremmin sallisi.  Tähänkin auttaisi järjestelmän muuttaminen, signaali valtiovallalta.

No, ei nykyinenkään järjestelmä ihan huono ole, mutta siinä on pahoja ongelmia. Yksi ongelma on sen monimutkaisuus. Tällaiselta akateemiselta pariskunnalta meni pari päivää sen hienouksien ymmärtämiseen.

Monimutkaisuudesta kertoo myös se, että erilaisia vapaatyyppejä on niin monta, ettei niille kaikille edes löydy luontevia nimiä. Saati että tuoreet äidit ja isät osaisivat käyttää niitä.

Lisäksi nykyinen malli toimii huonosti esimerkiksi kahden äidin perheissä. Perhevapaamallin tulisi olla oikeudenmukainen myös riippumatta siitä, mitä sukupuolta vanhemmat sattuvat olemaan.

* * *

Ehdotettu jakomalli on kuitenkin vain raami. Lisäksi on syytä pohtia eräitä yksityiskohtia.

Yksi suomalaisen työelämän ongelma on, että siinä pitää olla mukana joko täysillä tai ei lainkaan. Tämä pätee myös perhevapaisiin.

Perheiden liikkumavaraa lisäisi huomattavasti, jos esimerkiksi osa-aikaiset työ- ja hoitojärjestelyt järjestyisivät helpommin. Näin myös isät saataisiin aiemmin ottamaan lapsen hoitovastuuta, kun äidit voisivat käydä osan ajasta töissä jo varhain.

Toisaalta tiedämme, että pitkä imetys on lapsen etu, ja se on myös huomioitava. Siksi isän vapaita ei tule suosia äidin vapaiden kustannuksella. Imetyksen tukemiseen on kuitenkin myös muita välineitä. 

Osa-aikaisuuden lisäksi nimittäin voitaisiin harkita Norjassa käytössä olevia imetystaukoja: siellä alle yksivuotiaiden äidit saavat pitää keskellä päivää palkallisia imetystaukoja ilman, että työpäivä pitenee. Kuulostaako hyvältä?

Arvoisat kuulijat!

Kun perhevapaajärjestelmää uudistetaan, uudistettakoon kunnolla.  Ministeri Wallinin ehdottama 6+6+6-malli olisi oivallinen ja toimisi erinomaisesti Suomen oloissa.

Mutta jos katsotaan, että se on liian pitkä tai kallis, vastaava malli viiden kuukauden jaksoilla olisi sekin parempi kuin nykyinen.  Mutta lyhyemmät, esimerkiksi kolmen kuukauden jaksot eivät enää palvelisi lasten, perheiden eikä edes työnantajien etua. 

Luotan kansanedustajien viisauteen tässä asiassa.

"Typeryyden vallitessa ideologiakin näyttää ei-ideologialta", sanoi Antti Nylén esseessään (tai jotain sen suuntaista). Puhe taisi olla lihansyöjyyden hegemonisesta valta-asemasta.

Kun sitten tämä ei-ideologiana pidetty oppirakennelma lävähtää leikkipuiston ruokailutilassa vasten kasvoja propagandistisessa muodossaan, se hätkäyttää.

"Makkara, makkara! Ihanaa, kun sinä syöt sitä makkaraa niin hyvin!" Tätä makkara-toistoa saattoi vielä kuunnella sadatellen vain hiljaa mielessään, kunnes sana makkara toistuu noin kolmannentoista kerran suunnilleen seuraavassa virkkeessä:

"Kuule, kyllä jokainen lapsi tykkää makkarasta ja syö sitä, voisit sinäkin vielä sitä syödä!"

Siihen oli pakko puuttua. "Ei syö."

"Tai lihapullaa, tai..."

"Ei syö, eikä tarvitse syödä muitakaan raatoja."

"No, meidän lapsi syö."

Syököön, mutta ei tarvitse tulla meille julistamaan. Ei kukaan pidä siitäkään, jos Jehovan todistajat tulevat häiritsemään kesken arki- tai pyhäaskareiden.

"Jos ihmiset syövät lihaa, pysyy hampaatkin paremmassa kunnossa. Katsos, ihminen on kehittynyt lihansyöjäksi."

Vastaansanomaton argumentti, varsinkin makkaranpurijalta. Voin jo nähdä silmissäni mainostekstin lauantaimakkarapaketissa: "Hammaslääkäriliitto suosittaa!"

* * *

Joku toinen vanhempi oli huolissaan siitä, voiko lapsen puolesta tehdä noin vain sellaisen valinnan kuin kasvissyönti. Ikään kuin lihansyönti ei olisi valinta, tai ikään kuin lasten puolesta ei valittaisi muitakin asioita (alkaen hammasharjan väristä, mukaan lukien uskomukset, sukupuoliroolit, tapakulttuuri, ihanteet; se, toteuttaako lapsi näitä myöhemmin omassa elämässään, on tietysti eri asia).

Ja vielä lähes samaan hengenvetoon puolustetaan valinnanvapautta. Onko normiin sopeutuminen valinnanvapauden käyttämistä?

Ensin lapsen puolesta päätetään ihan kaikki asiat, sen jälkeen häntä ohjataan omalla esimerkillä, käskyillä, kehuilla ja hienovaraisemmilla signaaleilla. Yritän sanoa, että se, miltä maailma lapsesta näyttää, on useissa asioissa kiinni vanhempien valinnoista – tietoisista eli ei.

YTV ei STT:n/HS:n mukaan halua päästää kantoliinalla matkustavia ilmaiseksi julkisissa liikennevälineissä, vaikka vaunuilla pääsee. Perustelut näyttävät pohjautuvan siihen, että vallitsevaa todellisuutta ei tunneta. Aivan kuten oli asian laita taannoisessa päiväkotikestovaippakeskustelussa, kun eräs professori nostettiin "asiantuntijaksi".

Helsingin valtuustohan näytti Miina Kajoksen (vas) ja eräiden muiden aktiivisuuden ansiosta asialle vihreää valoa, mutta YTV ei näytä korvaansa lotkauttavan.

Kyse on siis alunperin siitä, että on ajateltu lasten turvallisuutta: kun lastenvaunuilla nousee bussiin keskiovesta, hoitajan ei tarvitse jättää lasta yksin mennäkseen ostamaan tai leimaamaan lippua. Etu on kuitenkin laajennettu myös muihin kulkuvälineisiin. Myös metroon, vaikka perustelu ei käsittääkseni koskaan ole niissä pätenyt. Johdonmukaistahan se kieltämättä on, mutta nyt odottaisi johdonmukaisen linjan jatkuvan.

Niinpä matkustusedusta on tullut merkittävä sosiaalipoliittinen kädenojennus yhdelle köyhimmistä ryhmistä, lapsiperheille. Siksi sitä ei enää voi tarkastella pelkästään teknisenä, käytännöllisenä tai turvallisuuskysymyksenä. Ja siksi pitäisi olla tärkeää, että edun piiriin kuuluu kaikki samassa tilanteessa olevat, eivätkä vain ne, jotka kulkevat vaunuilla tai rattailla.

Nykytilanteessa nimittäin rattaita ja vaunuja käytetään tämän takia silloinkin, kun niitä ei tarvittaisi, kannustinvaikutuksen takia. Riippumatta siitä, että tarpeeton vaunujen käyttö hidastaa ja hankaloittaa sekä käyttäjiensä että kaikkien muidenkin elämää ja kulkemista.

Entä se turvallisuus? YTV:n mukaan kantoliina on turvattomampi kuin rattaat. Näinköhän? Mietitäänpä.

Sivuttain kulkevat vaunut ja rattaat lienevät vauvalle tai pienelle lapselle turvallisin vaihtoehto törmäystilanteessa tai äkkijarrutuksessa jos ja vain jos 1) lapsi on makuuasennossa, 2) lapsi on kiinni valjaissa (ja ne ovat turvalliset), 3) vaunujen takana olevalla penkillä ei istu ketään ja 4) vaunuissa on sekä jarru päällä että ne ovat kiinni bussin rakenteissa vyöllä tai koukulla.

Yleensä käytännössä vain noin yksi em. ehdoista toteutuu. Vaunujen takana oleva aikuinen rojahtaa äkkipysäyksessä äkkiä vaunujen päälle. Hereillä olevaa lasta ei välttämättä voi pitää kahleissa maaten tai hän huutaa koko matkan, mikä ei liene kenenkään etu. Vaunujen ja lapsen kiinnittäminen on myös työlästä. Useinkaan ei voida puhua siis kovin turvallisesta vaunumatkustamisesta. (Omakin lapseni meinasi lentää kerran kun bussikuski ei noteerannut suojatietä ja sitä ylittävää jalankulkijaa ajoissa.)

Kantoliina on eräänlainen turvavyö. Sen ainoat tähän liittyvät ongelmat ovat, ettei liina tue päätä ja niskaa (paitsi kokonaan liinaan uppoavan vastasyntyneen tapauksessa), ja lapsi on äkkipysäyksessä vaarassa jäädä kantajansa ja edellisen penkin väliin. Nämä ovat kuitenkin näennäisongelmia: jos aikuinen istuu selkä menosuuntaan, hän toimii itse lapselle turvatyynynä eikä puristumisen riskiä ole.

Jokaisessa bussissa on vähintään neljä penkkiä selkä menosuuntaan ja nämä vieläpä täytetään yleensä viimeisten joukossa, joten kantoliinailijoille on melkein aina turvallinen paikka vapaana.

Väitän siis, että selkä menosuuntaan kantoliinan kanssa matkustava lapsi on paremmin turvassa kuin tyypillinen vaunumatkailija. Puhumattakaan vaivattomuudesta.

Lapselle on hyvästä olla hoitajansa välittömässä läheisyydessä, erityisesti vieraassa paikassa, kuten kulkuvälineessä. Ja jos kantoliinojen käyttö julkisissa yleistyisi, busseihin mahtuisi enemmän lapsia vanhempineen ja vaunuja todella tarvitsevat pääsisivät paremmin kyytiin. Win-win.

En siis oikein jaksa ymmärtää, miksi YTV:llä on tässä oma ideologinen ristiretkensä.

(Ja miksi, oi miksi, HS puhuu otsikossaan kantoliinaäideistä? Tunnen oloni joskus niin näkymättömäksi, että tuskin olen olemassa.)