Eroon kevyestä liikenteestä
Sovitaanko, että tästä eteenpäin julistetaan käsite "kevyt liikenne" pannaan. Hyvä.
Tuo käsitehirviö on ihan suomalaista alkuperää 1960-luvulta, ja silloin tarpeellinen. Kyse oli voimakkaan autoistumisen vuosikymmenestä, ja ajatus oli, että viimeistään tulevaisuudessa kaikki "normaalit" kulkevat yksityisautoilla; lapset ja vanhukset voivat kävellä ja pyöräillä. Heidätkin oli kuitenkin jotenkin huomioitava, joten alettiin puhua kevyestä liikenteestä.
Muualla käsitettä ei ymmärretä. Kevyt liikenne mielletään ilman selityksiä esimerkiksi yksityisautoiluksi, kun raskas liikenne tarkoittaa rekkoja.
Täkäläinen kevyt liikenne tarkoittaa kuitenkin ei-autoliikennettä. Ongelma on juuri tässä. Jako on mielivaltainen. Käytännön sovellutuksiin vietynä ajattelu johtaa kaupunkialueella hengenvaarallisiin tilanteisiin, koska liikenteestä erotettu "kevyt" liikenne joutuu kohtaamaan "oikean" liikenteen joka risteyksessä.
Pyöräilijät itsekin mieltävät itsensä kevyeksi liikenteeksi, ja niinpä harva uskaltautuu ajoradalle silloinkaan kuin pitäisi, koska siellä tulee turpiin. Jatkossakin siis erillisiä pyöräteitä? Tämä toimii kahteen suuntaan: samalla se opettaa myös autoilijoille, että pyörät ovat aina jossain muualla. Kohtaaminen on yllätys.
Nyt tarvitaan ajattelutavan muutos. Se on onneksi jo hyvää vauhtia tapahtumassa. Katu ei ole vain tie jonnekin, se on tila. Liikenne ei ole ajoneuvoja=autoja, vaan ihmisiä liikkumassa ylipäänsä jollain välineellä.
Pyöräilyn kannalta tämä muutos tarkoittaa käytännössä sitä, että pyörästä tulee oikeasti ajoneuvo, ei jalankulkuväline. Pyöräilijät ovat osa kaupunkiliikennettä. Ulkoilu- tai liikuntafunktion voi unohtaa, se hoituu kyllä siinä sivussa.
Tai, kuten tanskalaiset sanovat asian, "We don’t have cyclists in Copenhagen, we merely have people who happen to ride their bicycles." (via Kaupunkifillari)
Helsinki saa uudet, Marek Salermon laatimat suunnitteluohjeet vuonna 2010. Konkretisoin seuraavassa postauksessa joitakin omia näkemyksiäni.
On ollut mukava kuulla viime aikoina että tämä mainitsemasi ajattelutavan muutos, jossa pyöräily ruvetaan näkemään varteenotettavana liikennemuotona, on ollut myötätuulessa. Itsekin pääsääntöisesti pyörällä liikkuvana olen todennut juuri saman, että pyöräliikenne on useimmiten aina ohjattu sinne jonnekin oikean liikenteen ulkopuolelle.
Pyörät pitäisi nimenomaan palauttaa tämän oikean liikenteen kanssa samaan tasoon ja samaa verkkoa käyttämään.
Näin lisääntyy sekä pyöräilyn sujuvuus, kun ei tarvitse enää (häntä koipien välissä) loikkia tämän oikean liikenteen väylän yli tai ali milloin mistäkin - ja näissä kohdin odottaa ylimääräisiä liikennevalokiertoja, että turvallisuus, kun nämä yllättävät kohtaamiset autojen kanssa vähenevät.
Pyöräkaistat ovat psykologisesti merkittäviä siinä että näin toisaalta pyöräilijät kokevat olevansa oikeutetut pyöräilemään "autojen keskellä", toisaalta autoilijat näin kunnioittavat pyöräilijöitä eri tavalla. Esimerkiksi Runeberginkadun pyöräkaistat ovat hyvä esimerkki tästä muutoksesta, niistä on hyvä jatkaa. Seuraavaksi kun saisi pyöräkaistat myös päättymään ajorataan eikä jalkakäytävälle kuten esimerkiksi Hakaniemessä, niin viesti olisi selkeä: pyörä on ajoneuvo ja osa oikeaa liikennettä.