Yksi keskeisistä miehiä koskevista tasa-arvo-ongelmista on heidän asemansa huoltajuuskysymyksissä ja muutenkin perheissä. Tästä myös ns. "miesasia-aktivistit" – joihin en lukeudu – ovat lyöneet rumpua.

Toisin kuin joskus väitetään, ongelma ei selity sillä, että sosiaalityöntekijät ovat useimmiten naisia eikä korjaannu tuota sukupuolijakaumaa muuttamalla.

Samaan aikaan kerrotaan, että yksinhuoltajaisällisiä perheitä on kolme prosenttia perheistä, kun yksinhuoltajaäitiperheitä 17 %. Perhevapaiden pitämisessä sukupuoliero on aivan murskaava.

Epätasa-arvoon erilaisissa perhetilanteissa ei saadakaan tasoitusta, ennen kuin (perheelliset) miehet ottavat vanhemman roolin haltuun. Leikkisetänä tai äidin pikku apulaisena toimiminen ei riitä, tarvitaan täysivaltaisia ja -päisiä kasvattajia. Se luultavasti edellyttää myös pidempiä jaksoja yksin perhevapaalla, siis pääasiallisena vanhempana.

Tähän täytyy myös asialleen omistautuneiden (koti)äitien taipua. Jos ei jokaisessa tapauksessa yksilötasolla niin ainakin väestötasolla. Viime kädessä valinnanvapauden täytyy olla perheillä itsellään, mutta ohjaavia keinoja on käytettävä.

Uraisä ja kotiäiti -perhemallia ei voikaan selittää taloudellisilla syillä niin usein kuin selitetään – tästä on tutkimustietoa. Parempi selittäjä on asenteet. Niitä voitaisiin muuttaa uudistamalla perhevapaajärjestelmä esimerkiksi ns. 6+6+6-mallin mukaiseksi.

Näin tulee tehdä.

(Anteeksi, että toistan itseäni toistan itseäni.)