Tänään puistokävelyllä (lapsi selässä kantoliinassa) koettua: mummeli paheksuen tai kauhistellen kyselemään, ei kai se pikkuinen ole paljain päin. Ulkona paistaa aurinko ja on 15 astetta lämmintä.

Ei ole, kiitos kysymästä, hänellä vain on ihonvärinen kypärämyssy. Osaan kyllä hoitaa lastani itsekin, kiitos vain, vaikka se ei ehkä sinulle näykään sukupuolestani.

Joutuvatko äidit samanlaisen opastuksen uhreiksi?

Tekijänoikeus syntyy oletusarvoisesti tekijälle, työsuhteessakin. Työnantaja saa normaalin toimintansa edellyttämät käyttöoikeudet. Asiaa säätelee paitsi tekijänoikeuslaki, myös kullakin alalla vallitsevat käytännöt.

Sopimusvapaus on varsin laaja. Työ- tai muulla sopimuksella voidaan siirtää taloudelliset tekijänoikeudet laajemminkin työnantajalle. Sopimusvapauden todellinen toteutuminen edellyttää, että kummallakin osapuolella on neuvottelussa jotain vääntömomenttia. Muuten vahvempi osapuoli sanelee sopimuksen sisällön.

Jos oletusarvoisesti kaikki oikeudet siirtyvät työnantajalle, kuten hallitus kaavailee (ns. työsuhdeolettama), työntekijöillä ei ole enää mitään mistä neuvotella. Yleensä lainsäädäntö on laadittu heikomman suojaksi. Tämä tilanne halutaan nyt muuttaa tässäkin asiassa. Hallitus näyttää, kenen joukoissa seisoo.

Neuvottelutilanteen epäsuhdasta työnantajien ja -tekijöiden välillä on nyt tuore esimerkki: Sanoma News (Helsingin Sanomat) aikoo ryövätä freelance-toimittajilta likipitäen kaikki oikeudet korvauksetta. Eikä tässä markkinatilanteessa freelance-toimittajilla ole asiaan mitään nokan koputtamista, kun leipä pitäisi kuitenkin saada pöytään, ja työsuhteen tuomaa turvaa ei ole.

Yleensä oikeuksia saa kyllä, jos niistä maksaa. Käyttö- tai julkaisuoikeudet ovatkin esimerkiksi juuri toimittajan työssä keskeisintä kauppatavaraa.

Muutoksella on vaikutuksia myös haastateltavien oikeuksiin: jutun kirjoittaja/kuvaaja ei enää voi tietää, missä kaikkialla juttu julkaistaan.

Journalistiliitto odotetusti protestoi. Myös nettiadressin voi allekirjoittaa.

Hups, ja näköjään toistan itseäni.

(Disclaimer: asia voi vaikuttaa myös omaan talouteeni suoraan tai epäsuorasti. Väitän kuitenkin, että ylle kirjoitettu mielipide olisi sama joka tapauksessa.)

Takku ja Fifi kertovat Tampereen kaupungin ja Aamulehden ristiretkestä tapahtumailmoittelua vastaan. Tampereen kaupunkikuva onkin ollut esimerkiksi Helsingin vastaavaan verrattuna jopa piristävän värikäs.

Mutta onhan se ymmärrettävää, että uljaan harmaanhohtoinen sähkökaappi ja isältä pojalle kestävät ilmoitustaulut vastaavat Tampereen kaupungin miesten ja Aamulehden käsitystä viehättävästä kaupunkiestetiikasta (kursivoidut ilmaisut suoraan Aamulehdestä, jonka journalismi on suorastaan huikaisevalla tasolla kunnioitusta herättävien poliittisten kantojen lisäksi).

Kampanjan idea on nerokas: lähetetään puhdistuskuluista lasku sille taholle, joka on julisteessa mainitun tapahtuman järjestäjä. Suunnitelman toteutusta ei ilmeisesti häiritse se ongelma, jonka tällainen yksinkertainen kansalainen siinä näkee. Todistustaakka.

Jos nimittäin laskun saanut tapahtumanjärjestäjä kiistää laskun perusteen, mitä voi laskuttaja tehdä? Ei kaupungilla saati Aamulehdellä ole muskeleita kääntää päälaelleen oikeusvaltion kivijalkoja, syyttömyysolettamaa ja todistustaakkaa. Jos tästä vakavasta rikoksesta – siis tapahtumansa tiedottamisesta – syytetty taho sanoo, ettei ole mitään levittänyt tai käskenyt levittää, päinvastaisia todisteita ei ole, eikä syyllisyys ole muuten ilmeistä, juttu kuivuu siihen paikkaan. (Jos syyllisyys on jostain syystä aivan ilmeistä, lasku ja oikeudenkäyntikulut voivat tulla maksettavaksi. KVG prima facie. IANAL.)

Muutenhan kuka tahansa voisi levittää todellisista ja kuvitelluista tapahtumista kertovia julisteita mielivaltaisten maksajatahojen kustannuksella.

Miksi muuten Aamulehti haluaa näin voimakkaasti kontrolloida kaupunkitilaa? Onko ilmainen ilmoittaminen oleellisesti pois talousvaikeuksissa rypevän (?) lehden ilmoitustuloista?

Monet puolueet tuntuvat ajavan kauppojen vapaita sunnuntaiaukioloja innokkaasti.

Mitä perusteluja hankkeelle on? Siis ideologisen ja mukavuusargumentin lisäksi – eli että bisnestä ei saa häiritä turhilla rajoituksilla ja että nykyihminen ei osaa, halua tai voi suunnitella elämäänsä etukäteen, joten kauppaan vain pitää päästä just heti ku must tuntuu.

Uskonnolliset perustelut aukiolon vastustamiselle ovat oma lukunsa. Mutta samassa leirissä ollaan.

Ensinnäkin, miksi kaiken pitäisi olla aina auki? Ihmiset ovat ansainneet leponsa ja viikkoihinsa rytmin. Jos entistä useammat tekevät viikonajasta riippumatta töitä, tarvitaan myös entistä enemmän tukipalveluita kuten lasten päivähoitoa, eli kauppojen aukiolo heijastuu monille muillekin aloille. Ja käänteisesti, ihmisillä on vähemmän säännöllistä vapaa-aikaa ja yhteistä aikaa oman kotiyhteisönsä kanssa. Erityisesti jälkimmäinen on minusta traagista. Pienimmät kärsivät eniten. 

Toisekseen, onko kuluttajien ostoksiin käyttämä rahasumma jotenkin kasvamassa? Ei. Sehän tarkoittaa, että kauppiaiden katteet pienenevät, kun (vieläpä normaalia korkeammat) sunnuntaipalkatkin on maksettava. Tämä taas siirretään hintoihin. Summa summarum: laiska kuluttaja maksaa kaikesta enemmän, jotta pääsee sunnuntainakin kauppaan. Pienituloiset kärsivät eniten.

Vapaaehtoisuudesta ei voi käytännössä puhua, sillä kauppojen tietenkin olisi pakko olla auki jos kilpailijakin on.

Lisäksi viisaammat sanovat, että tämä koituu pikkukauppojen kohtaloksi. "Kehitys" siis suosisi automarketteja lähiasioinnin kustannuksella. Se on minulle yksinään jo riittävä syy vastustaa porvarileirin hanketta. Ideologinen eli ei.

Minun on hyvin vaikea käsittää ja sietää sitä kasvatustapaa, jossa lasta kielletään koko ajan tekemästä mitä tahansa kivaa. Jotkut ovat varmaan ymmärtäneet rajojen asettamisen vähän kirjaimellisesti.

Lapsia toki pitää kieltää tekemästä vaarallisia asioita. Mutta joku raja siinäkin – usein olisi tarkoituksenmukaisempaa estää lasta loukkaamasta itseään tai muita, tai pikemminkin, tehdä se mahdottomaksi. Riippuen toki lapsen iästä ja kehitysasteesta.

Paikoissa, joissa on lapsia hoitajineen – kuten yleisissä leikkipuistoissa – näkee kaikenlaista.

Yksi lapsi ei saanut liki koko vartalon peittävä kumiasu päällään leikkiä kauniina kevätpäivänä solisevilla puroilla, koska lahkeessa oli pieni reikä. Hän ei myöskään saanut kävellä parikymmentä senttiä korkean tolpparivin päällä, koska sehän oli ilmiselvästi vaarallista. Ilman muuta häntä kiellettiin useaan otteeseen ottamasta toisen lapsen leluja – varmuuden vuoksi, vaikka kyseessä olivat kaupungin lelut, eikä kukaan toinen leikkinyt juuri niillä vaan viereisillä leluilla.

Viimeiseen kieltotyyppiin olen törmännyt aiemminkin, ja tuntuu, että useimmiten sen kuulee ilmaistavan nimenomaan tytölle muodossa "et saa ottaa pojan lelua", minkä voi helposti ymmärtää niin, että sinä et saa leikkiä tuolla, koska olet tyttö. Voi tietysti olla sattumaakin tai omaa herkkäkorvaisuuttani, mutta näin ainakin tänään.

Miksi Helsinki ei oikeastaan ole pyöräilykaupunki siitä huolimatta, että kaupungilla on iät ajat ollut tavoitteena muun muassa pyöräilyn kaksinkertaistaminen?

Asiaa havainnollistaa hyvin tämä kaupunkisuunnitteluviraston kaavoituskatsauksen 2009 kuvituksena oleva kuva (s. 7):

Kuvassa näkyvä kapea, mutkitteleva, ilmeisesti hiekkapäällysteinen polku on sellainen, jolle kuvan pyöräilijä ei menisi ellei eksyisi. Sillä hädin tuskin mahtuisi ohittamaan kuvan lenkkeilijää. Vastaantulijan kohtaaminen olisi tuskallista. Kyseinen polku tuskin on suorin tie minnekään.

Kuvassa olevan kaltaiset väylät sopivat vain ulkoiluun. Ongelma on juuri se, että Helsingissä ja paikoin muuallakin Suomessa pyöräily nähdään ulkoiluna ja liikuntana, ei liikenteenä. Tämä estää pyöräilyn kehittymisen kaupunkialueella varteenotettavaksi osaksi liikennettä.

Asiointi- ja työmatkapyöräilyn edistäminen olisi keskeistä. Ulkoilumuotona pyöräilyä ei juuri erikseen tarvitse tukea; lenkkeilijöille tehdyt maisemareitit – sellaiset kuin Vanhankaupunginlahdella – yleensä kelpaavat.

On kuvaavaa, että suunnittelijan kynästä pääsee juuri tällainen kuva. Viraston pyöräilysuunnitteluosaaminen näyttäisi olevan hälyttävän vähäistä. Sen kyllä huomaa.

Pointtini ei ole uusi, vaan olen sitä toistellut vuosien varrella usein eri yhteyksissä. Samassa kuorossa tiettävästi laulavat nykyisin myös muut yksittäiset pyöräilyaktiivit kuten Osmo Soininvaara sekä esimerkiksi Helsingin polkupyöräilijät ja Maan ystävien liikennekampanja. Viimeksi Martti Tulenheimo sanoi blogissaan saman asian hieman toisin sanoin.

Kevään ensimmäinen Kriittinen pyöräretki starttaa Havis Amandan patsaalta ensi tiistaina 7.4. kello 17. Tule tekemään pyöräilystä liikennettä!

Tuoreessa Helsingin kaupungin kaavoituskatsauksessa on oppikirjaesimerkki siitä, kuinka kertoa jostakin asiasta oikeastaan sanomatta mitään.

Jos on esimerkiksi kiinnostunut Kivinokan tulevaisuudesta – siis että säilytetäänkö historiallisesti ja virkistysarvoiltaan merkittävä paikkka nykyisellään vai rakennetaanko sinne kovan rahan asuntoja – voisi kuvitella, että läpyskästä löytyisi jotain tietoa. Mutta mitä sanotaankaan otsikon "Kivinokka ja Vartiosaari" alla:

"Yleiskaava 2002:ssa selvitysalueiksi merkittyjen Kivinokan ja Vartiosaaren osayleiskaavoitusta valmistellaan vuoden 2009 aikana täydentämällä, tarkistamalla ja päivittämällä alueiden perusselvitysaineistoja. Näiden pohjalta on tarkoitus edetä alueiden osayleiskaavoitukseen."

Ei tuosta tullut hullua hurskaammaksi. Siis mihin yllä kuvattu suunnittelu tähtää? Miksei meille hallintoalamaisille kerrota tätäkään? Tai jos mitään linjauksia ei ole vielä tehty, miksei sitä sanota?