Kävin torstaina eduskuntatalon edessä puhumassa perhevapaiden jakamisesta. Kyse oli opiskelijajärjestöjen ja puolueiden naisjärjestöjen Kakku tasan -tempauksesta.

Kannatin (mm.) ministeri Wallinin ehdottamaa mallia, jossa olisi äidille ja isälle kiintiöidyt kuuden kuukauden jaksot ja lisäksi vapaasti jaettava puoli vuotta eli ns. 6+6+6-mallia.

Korjaan aluksi pari sitkeää väärinkäsitystä, jotka esiintyvät esimerkiksi Pirkko Ruohonen-Lernerin (ps.) puheenvuorossa Verkkoapilan jutussa: luullaan, että mallissa pakotettaisiin joku (isät) kotiin. Lisäksi luullaan, että isän poissaolo töistä olisi perheen taloudelle raskasta.

1. Ketään ei pakoteta kotiin. Jos perheessä vain äiti pitää vapaata, hän voi pitää sen 6+6, mikä on enemmän kuin nykyisin.

2. Niissä perheissä, joissa laskelmia on tehty, isät ovat pitäneet enemmän perhevapaita. Vaikutus tuloihin on yllättävästi pienempi, koska veroprogression takia suurituloisemman (isän) veroprosentti laskee. Jos taas äiti menee muutamaksi kuukaudeksi töihin, hän saa ansiotulovähennyksen.

Tässä vielä se, mitä itse puhuin:

Arvoisat kansanedustajat ja muut kuulijat!

Perhevapaiden käyttö pitäisi saada jakautumaan tasaisemmin. Siihen on monia hyviä syitä.

Minusta on järjetön ajatus, että kun hankin puolisoni kanssa lapsen, olisi vain hänen tehtävänsä hoitaa lapsi. Mutta koska näin vain on aina ajateltu, tilannetta on vaikea muuttaa.

Perhevapaajärjestelmän uudistaminen olisi helpoin ja tehokkain tapa tilanteen muuttamiseksi. Ministeri Wallinin ehdotus kolmesta kuuden kuukauden jaksosta on erinomaisen kannatettava.

Olen itse pitkällä hoitovapaalla tietotekniikka-asiantuntijan työstä. Puolisoni oli kotona 9 kk ja minä toiset samanmoiset. Tämä on ollut hyvä ratkaisu monesta syystä. Ainakin osaan pestä vaippoja vasemmalla kädellä, laittaa ruokaa oikealla ja samalla hoitaa lasta.

Viralliset perustelut vapaiden jakamiselle tunnemme:

- jotta naiset saataisiin kaivettua palkkakuopasta
- jotta työnantajien näkökulmasta lisääntymisikäisten naisten palkkaaminen ei olisi niin suuri riski
- jotta vanhemmuudesta johtuva kustannustaakka jakautuisi tasaisemmin mies- ja naisenemmistöisten alojen työnantajille
- ja miehet ja naiset olisivat tasa-arvoisemmassa asemassa riideltäessä lasten huoltajuudesta

Suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa jäädään usein yhteiskunnalliselle tasolle ja se, mitä tapahtuu kotona, on ihmisten oma asia. Tämä myös tarkoittaa, että naisten ja miesten tasa-arvo toteutuu ihmisten arjessa kaikkein huonoimmin. Juuri tähän auttaisi perhevapaiden tasottaminen.

Minun alani työnantajat pääsevät vanhemmuuden kustannuksissa aivan liian vähällä, koska ala on miesenemmistöinen. Kustannustaakan kantavat ihan muut, tyypillisesti matalapalkkaiset alat, ja se on väärin.

Olen itse poikkeus, joka vahvistaa sen säännön, että isät eivät pidä perhevapaita. Jos järjestelmä olisi toisenlainen, minullakin olisi joitakin samassa tilanteessa olevia isäkavereita hiekkalaatikolla.  Nyt tämä homma on aika yksinäistä.

On ilman muuta myös lapsen etu, että hänellä on pääsääntöisesti kaksi vanhempaa, jotka osaavat olla lapsen kanssa, viettävät tämän kanssa aikaa ja myös tietävät, millaista on olla päävastuussa lapsen hoidosta.

Ylipäänsä myytti siitä, että äidit ovat aina oletusarvoisesti lapsen ensisijaisia huoltajia, joutaa jo romutettavaksi. Tasa-arvo ei etene ennen sitä, ja nykyinen perhevapaajärjestelmä ylläpitää epätasa-arvoa.

Työelämätutkijasiskoni tiesi kertoa, että miehet pitäisivätkin enemmän vapaita, jos työpaikan ilmapiiri sen paremmin sallisi.  Tähänkin auttaisi järjestelmän muuttaminen, signaali valtiovallalta.

No, ei nykyinenkään järjestelmä ihan huono ole, mutta siinä on pahoja ongelmia. Yksi ongelma on sen monimutkaisuus. Tällaiselta akateemiselta pariskunnalta meni pari päivää sen hienouksien ymmärtämiseen.

Monimutkaisuudesta kertoo myös se, että erilaisia vapaatyyppejä on niin monta, ettei niille kaikille edes löydy luontevia nimiä. Saati että tuoreet äidit ja isät osaisivat käyttää niitä.

Lisäksi nykyinen malli toimii huonosti esimerkiksi kahden äidin perheissä. Perhevapaamallin tulisi olla oikeudenmukainen myös riippumatta siitä, mitä sukupuolta vanhemmat sattuvat olemaan.

* * *

Ehdotettu jakomalli on kuitenkin vain raami. Lisäksi on syytä pohtia eräitä yksityiskohtia.

Yksi suomalaisen työelämän ongelma on, että siinä pitää olla mukana joko täysillä tai ei lainkaan. Tämä pätee myös perhevapaisiin.

Perheiden liikkumavaraa lisäisi huomattavasti, jos esimerkiksi osa-aikaiset työ- ja hoitojärjestelyt järjestyisivät helpommin. Näin myös isät saataisiin aiemmin ottamaan lapsen hoitovastuuta, kun äidit voisivat käydä osan ajasta töissä jo varhain.

Toisaalta tiedämme, että pitkä imetys on lapsen etu, ja se on myös huomioitava. Siksi isän vapaita ei tule suosia äidin vapaiden kustannuksella. Imetyksen tukemiseen on kuitenkin myös muita välineitä. 

Osa-aikaisuuden lisäksi nimittäin voitaisiin harkita Norjassa käytössä olevia imetystaukoja: siellä alle yksivuotiaiden äidit saavat pitää keskellä päivää palkallisia imetystaukoja ilman, että työpäivä pitenee. Kuulostaako hyvältä?

Arvoisat kuulijat!

Kun perhevapaajärjestelmää uudistetaan, uudistettakoon kunnolla.  Ministeri Wallinin ehdottama 6+6+6-malli olisi oivallinen ja toimisi erinomaisesti Suomen oloissa.

Mutta jos katsotaan, että se on liian pitkä tai kallis, vastaava malli viiden kuukauden jaksoilla olisi sekin parempi kuin nykyinen.  Mutta lyhyemmät, esimerkiksi kolmen kuukauden jaksot eivät enää palvelisi lasten, perheiden eikä edes työnantajien etua. 

Luotan kansanedustajien viisauteen tässä asiassa.

"Typeryyden vallitessa ideologiakin näyttää ei-ideologialta", sanoi Antti Nylén esseessään (tai jotain sen suuntaista). Puhe taisi olla lihansyöjyyden hegemonisesta valta-asemasta.

Kun sitten tämä ei-ideologiana pidetty oppirakennelma lävähtää leikkipuiston ruokailutilassa vasten kasvoja propagandistisessa muodossaan, se hätkäyttää.

"Makkara, makkara! Ihanaa, kun sinä syöt sitä makkaraa niin hyvin!" Tätä makkara-toistoa saattoi vielä kuunnella sadatellen vain hiljaa mielessään, kunnes sana makkara toistuu noin kolmannentoista kerran suunnilleen seuraavassa virkkeessä:

"Kuule, kyllä jokainen lapsi tykkää makkarasta ja syö sitä, voisit sinäkin vielä sitä syödä!"

Siihen oli pakko puuttua. "Ei syö."

"Tai lihapullaa, tai..."

"Ei syö, eikä tarvitse syödä muitakaan raatoja."

"No, meidän lapsi syö."

Syököön, mutta ei tarvitse tulla meille julistamaan. Ei kukaan pidä siitäkään, jos Jehovan todistajat tulevat häiritsemään kesken arki- tai pyhäaskareiden.

"Jos ihmiset syövät lihaa, pysyy hampaatkin paremmassa kunnossa. Katsos, ihminen on kehittynyt lihansyöjäksi."

Vastaansanomaton argumentti, varsinkin makkaranpurijalta. Voin jo nähdä silmissäni mainostekstin lauantaimakkarapaketissa: "Hammaslääkäriliitto suosittaa!"

* * *

Joku toinen vanhempi oli huolissaan siitä, voiko lapsen puolesta tehdä noin vain sellaisen valinnan kuin kasvissyönti. Ikään kuin lihansyönti ei olisi valinta, tai ikään kuin lasten puolesta ei valittaisi muitakin asioita (alkaen hammasharjan väristä, mukaan lukien uskomukset, sukupuoliroolit, tapakulttuuri, ihanteet; se, toteuttaako lapsi näitä myöhemmin omassa elämässään, on tietysti eri asia).

Ja vielä lähes samaan hengenvetoon puolustetaan valinnanvapautta. Onko normiin sopeutuminen valinnanvapauden käyttämistä?

Ensin lapsen puolesta päätetään ihan kaikki asiat, sen jälkeen häntä ohjataan omalla esimerkillä, käskyillä, kehuilla ja hienovaraisemmilla signaaleilla. Yritän sanoa, että se, miltä maailma lapsesta näyttää, on useissa asioissa kiinni vanhempien valinnoista – tietoisista eli ei.