YTV ei STT:n/HS:n mukaan halua päästää kantoliinalla matkustavia ilmaiseksi julkisissa liikennevälineissä, vaikka vaunuilla pääsee. Perustelut näyttävät pohjautuvan siihen, että vallitsevaa todellisuutta ei tunneta. Aivan kuten oli asian laita taannoisessa päiväkotikestovaippakeskustelussa, kun eräs professori nostettiin "asiantuntijaksi".

Helsingin valtuustohan näytti Miina Kajoksen (vas) ja eräiden muiden aktiivisuuden ansiosta asialle vihreää valoa, mutta YTV ei näytä korvaansa lotkauttavan.

Kyse on siis alunperin siitä, että on ajateltu lasten turvallisuutta: kun lastenvaunuilla nousee bussiin keskiovesta, hoitajan ei tarvitse jättää lasta yksin mennäkseen ostamaan tai leimaamaan lippua. Etu on kuitenkin laajennettu myös muihin kulkuvälineisiin. Myös metroon, vaikka perustelu ei käsittääkseni koskaan ole niissä pätenyt. Johdonmukaistahan se kieltämättä on, mutta nyt odottaisi johdonmukaisen linjan jatkuvan.

Niinpä matkustusedusta on tullut merkittävä sosiaalipoliittinen kädenojennus yhdelle köyhimmistä ryhmistä, lapsiperheille. Siksi sitä ei enää voi tarkastella pelkästään teknisenä, käytännöllisenä tai turvallisuuskysymyksenä. Ja siksi pitäisi olla tärkeää, että edun piiriin kuuluu kaikki samassa tilanteessa olevat, eivätkä vain ne, jotka kulkevat vaunuilla tai rattailla.

Nykytilanteessa nimittäin rattaita ja vaunuja käytetään tämän takia silloinkin, kun niitä ei tarvittaisi, kannustinvaikutuksen takia. Riippumatta siitä, että tarpeeton vaunujen käyttö hidastaa ja hankaloittaa sekä käyttäjiensä että kaikkien muidenkin elämää ja kulkemista.

Entä se turvallisuus? YTV:n mukaan kantoliina on turvattomampi kuin rattaat. Näinköhän? Mietitäänpä.

Sivuttain kulkevat vaunut ja rattaat lienevät vauvalle tai pienelle lapselle turvallisin vaihtoehto törmäystilanteessa tai äkkijarrutuksessa jos ja vain jos 1) lapsi on makuuasennossa, 2) lapsi on kiinni valjaissa (ja ne ovat turvalliset), 3) vaunujen takana olevalla penkillä ei istu ketään ja 4) vaunuissa on sekä jarru päällä että ne ovat kiinni bussin rakenteissa vyöllä tai koukulla.

Yleensä käytännössä vain noin yksi em. ehdoista toteutuu. Vaunujen takana oleva aikuinen rojahtaa äkkipysäyksessä äkkiä vaunujen päälle. Hereillä olevaa lasta ei välttämättä voi pitää kahleissa maaten tai hän huutaa koko matkan, mikä ei liene kenenkään etu. Vaunujen ja lapsen kiinnittäminen on myös työlästä. Useinkaan ei voida puhua siis kovin turvallisesta vaunumatkustamisesta. (Omakin lapseni meinasi lentää kerran kun bussikuski ei noteerannut suojatietä ja sitä ylittävää jalankulkijaa ajoissa.)

Kantoliina on eräänlainen turvavyö. Sen ainoat tähän liittyvät ongelmat ovat, ettei liina tue päätä ja niskaa (paitsi kokonaan liinaan uppoavan vastasyntyneen tapauksessa), ja lapsi on äkkipysäyksessä vaarassa jäädä kantajansa ja edellisen penkin väliin. Nämä ovat kuitenkin näennäisongelmia: jos aikuinen istuu selkä menosuuntaan, hän toimii itse lapselle turvatyynynä eikä puristumisen riskiä ole.

Jokaisessa bussissa on vähintään neljä penkkiä selkä menosuuntaan ja nämä vieläpä täytetään yleensä viimeisten joukossa, joten kantoliinailijoille on melkein aina turvallinen paikka vapaana.

Väitän siis, että selkä menosuuntaan kantoliinan kanssa matkustava lapsi on paremmin turvassa kuin tyypillinen vaunumatkailija. Puhumattakaan vaivattomuudesta.

Lapselle on hyvästä olla hoitajansa välittömässä läheisyydessä, erityisesti vieraassa paikassa, kuten kulkuvälineessä. Ja jos kantoliinojen käyttö julkisissa yleistyisi, busseihin mahtuisi enemmän lapsia vanhempineen ja vaunuja todella tarvitsevat pääsisivät paremmin kyytiin. Win-win.

En siis oikein jaksa ymmärtää, miksi YTV:llä on tässä oma ideologinen ristiretkensä.

(Ja miksi, oi miksi, HS puhuu otsikossaan kantoliinaäideistä? Tunnen oloni joskus niin näkymättömäksi, että tuskin olen olemassa.)

Tiedän vähän käyttöliittymäsuunnittelusta. Opintorekisteri todistaa. Tiedän esimerkiksi, että ovi tai sen kahva, joista ei intuitiivisesti heti osaa sanoa, kumpaan suuntaan ovi kuuluu avata, ovat huonosti suunniteltuja. Myös esimerkiksi mikroaaltouunista voi tehdä huomattavan simppelin tai aivan mahdottoman käyttää.

Laitteen, vempeleen ja erityisesti tietokoneohjelman sitä osaa, jonka kanssa ihminen joutuu olemaan tekemisissä, sanotaan siis käyttöliittymäksi. Käyttöliittymäsuunnittelu (ja -testaus) on tärkeää, jotta ihmisten arki ja pyhä ei laitteiden ympäröimänä olisi ihan mahdotonta – tai jotta sähköisesti annetut äänet menisivät perille.

Kaikkialla tätä ei tiedosteta. Esimerkiksi liikennevalot voivat jalankulkijan ja pyöräilijän näkökulmasta olla mahdottomat. Usein niissä on nappi, jota ehkä pitää painaa. Pitääkö todella – sitä ei voi tietää. Tai sitten on se laatikko, joka näyttää siltä kuin siinä olisi nappi, mutta ähäkutti, eipäs olekaan.

Useimmiten – mutta kukaan ei tiedä, milloin – nappia ei tarvitse painaa, vaikka se olisikin olemassa. Tästä merkiksi laitteessa saattaa palaa valmiiksi valo. Joskus niissä palaa valo, ja silti nappia pitää painaa, ja valo muuttuu vähän kirkkaammaksi.

Toisinaan valo syttyy siksi aikaa, kun nappi on pohjassa, ja sammuu kun peukalon nostaa. Valo vaihtuu vihreäksi aikanaan ilmeisesti napista riippumatta.

Joskus valo napin alla ei syty vaikka mitä tekisi. Valo kuitenkin vaihtuu joskus tai sitten ei.

Mutta miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miksi insinööri ei osaa tehdä tämän parempia liikennevaloja? Miten se kuuluisa Pihtiputaan mummo selviää ikinä tällaisessa maailmassa? Tai me muut insinööriä tyhmemmät?

Ei ihme, ettei sähköisen äänestyksen kokeilu ollut suksee.