Tiedän vähän käyttöliittymäsuunnittelusta. Opintorekisteri todistaa. Tiedän esimerkiksi, että ovi tai sen kahva, joista ei intuitiivisesti heti osaa sanoa, kumpaan suuntaan ovi kuuluu avata, ovat huonosti suunniteltuja. Myös esimerkiksi mikroaaltouunista voi tehdä huomattavan simppelin tai aivan mahdottoman käyttää.

Laitteen, vempeleen ja erityisesti tietokoneohjelman sitä osaa, jonka kanssa ihminen joutuu olemaan tekemisissä, sanotaan siis käyttöliittymäksi. Käyttöliittymäsuunnittelu (ja -testaus) on tärkeää, jotta ihmisten arki ja pyhä ei laitteiden ympäröimänä olisi ihan mahdotonta – tai jotta sähköisesti annetut äänet menisivät perille.

Kaikkialla tätä ei tiedosteta. Esimerkiksi liikennevalot voivat jalankulkijan ja pyöräilijän näkökulmasta olla mahdottomat. Usein niissä on nappi, jota ehkä pitää painaa. Pitääkö todella – sitä ei voi tietää. Tai sitten on se laatikko, joka näyttää siltä kuin siinä olisi nappi, mutta ähäkutti, eipäs olekaan.

Useimmiten – mutta kukaan ei tiedä, milloin – nappia ei tarvitse painaa, vaikka se olisikin olemassa. Tästä merkiksi laitteessa saattaa palaa valmiiksi valo. Joskus niissä palaa valo, ja silti nappia pitää painaa, ja valo muuttuu vähän kirkkaammaksi.

Toisinaan valo syttyy siksi aikaa, kun nappi on pohjassa, ja sammuu kun peukalon nostaa. Valo vaihtuu vihreäksi aikanaan ilmeisesti napista riippumatta.

Joskus valo napin alla ei syty vaikka mitä tekisi. Valo kuitenkin vaihtuu joskus tai sitten ei.

Mutta miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miksi insinööri ei osaa tehdä tämän parempia liikennevaloja? Miten se kuuluisa Pihtiputaan mummo selviää ikinä tällaisessa maailmassa? Tai me muut insinööriä tyhmemmät?

Ei ihme, ettei sähköisen äänestyksen kokeilu ollut suksee.