Helsingin sanomien mielipidesivulla on käyty vilkasta keskustelua lasten fyysisestä kurittamisesta. Viimeksi tänään nimimerkki "Isä" puolusti lasten tukistamista perustellen sitä esimerkiksi näin:

Jos poikiin iskostuu käsitys, että joku tiukan paikan tullen myös oikeasti – vaikka kovallakin kädellä – puuttuu asioihin eikä vain puhuttele ja selittele, se toivottavasti pitää heidät vanhempina pois oikeiden poliisien asiakastilastoista.

Sitaatti on paljastava. Ensinnäkin siitä käy ilmi, että kirjoittajan mielestä nimenomaan poikia tarvitsee koulia kovalla kädellä (vaikkakin kirjoittajan esimerkissä tappelevat lapset jotenkin "sattuivat" olemaan poikia). Lisäksi ilmenee kuinka vähän kirjoittaja arvostaa puheen ja keskustelun voimaa verrattuna väkivaltaan viime käden ratkaisuna. Ja lopuksi vielä uskotellaan, että jos poikiin iskostetaan väkivallan uhkaan perustuva herran pelko, se pitää heidät jatkossakin kaidalla tiellä. Näinköhän, vai päinvastoin?

Ensinnäkin, jos poikia ei aktiivisesti kasvatettaisi sellaiseen sukupuoleen, jossa väkivalta on oiva tapa ratkaista asia, koko ongelma olisi aika tavalla pienempi. Onkohan tukistava isä tullut ajatelleeksi, miten hänen poikansa ovat alun alkaen oppineet väkivaltaisiksi?

"Isän" esimerkki kertoi myös väärinkäsityksestä keinovalikoiman puutteen lisäksi. Fyysisellä koskemattomuudella ei tarkoiteta sitä, että lapseen ei saisi lainkaan koskea; ajatuskin on mieletön. Ja jos lapset tappelevat, ainoat vaihtoehdot eivät liene "seisoa vieressä ja sanoa rauhallisesti: 'lopettakaas pojat tuo tappeleminen'", huutaa päänsä punaiseksi tai raahata heidät tukasta huoneisiinsa. Näiden väliin jää myös jotain. Lapseen voi tarttua, lujastikin, aiheuttamatta kipua. Aikuinen pystynee erottamaan 7- ja 8-vuotiaat lapset toisistaan repimättä näitä tukasta.