Meillä ei ministeritasollakaan näytetä tietävän (Vanhanen 2006, Lindén Verkkouutisten Nettistudiossa 28.3.2008), mitä se kirjesalaisuus oikein on, joten yritetäänpä taas vääntää rautalankaa.

Kirjesalaisuus ei ole sellainen laissa erikseen määrittelemätön tai lakien rajaama alue kuin "jokamiehenoikeudet" (jotka siis ovat joukko asioita, joita ei erikseen ole kielletty; lainsäädännössä kun ei erikseen ole ollut tapana luetella, mikä on sallittua vaan päinvastoin). Luottamuksellisen viestinnän suoja on aika tarkoin määritelty. Perustuslaista ei kannata tulkintaa hakea, siellä on vain periaate.

Lindénin mielestä tekstiviestien pitäisi olla samalla viivalla kirjeiden kanssa.

Nehän ovat. Avaamatonta viestiä (kirjettä, sähköpostia, tekstiviestiä, ...) ei saa kolmas osapuoli avata.

Erityisesti viestiä välittävä operaattori on vielä erityisasemassa, ja sen tekemät loukkaukset tuomitaan törkeänä. Vahingossa nähdyn viestin sisältöä tai mitään sen olemassaoloon liittyvää ei saa kertoa (vaitiolovelvollisuus ja hyväksikäyttökielto).

Laki on lähes tekniikkariippumaton. Ei aivan, sillä sähköisen viestinnän tietosuojasta on oma lakinsa.

Mikä sitten on avaamaton viesti, on ihan mielenkiintoinen kysymys erilaisten päätelaitteiden aikakaudella.

Sitten kun viesti on avattu ja vaikkapa lojuu jossain, ei sen lukemiseen ole laillisia esteitä (moraalisia kylläkin). Tai jos viestinnän osapuoli on viestin jollekin antanut, ei tätä kolmatta osapuolta enää sido mikään sellainen, joka kirjesalaisuudeksi ymmärretään. Voin kertoa laillisesti saamani viestin sisällöstä sellaisenaan kenelle tahansa (ellei viestin sisältö sitä estä; mieleen tulee poikkeuksina esimerkiksi lasten hyväksikäyttö, kansanryhmää vastaan kiihottaminen, yrityssalaisuudet, tietyntasoinen yksityisyyden suoja ja tekijänoikeudet).

Eri asia on tosiaan, että esimerkiksi yksityisen sähköpostiviestin forwardoiminen luvatta postituslistalle on huonotapaista. Huono käytös ei sinänsä ole laitonta.

Yksityisyyden suojaa koskevat säädökset suojelevat tavallisen ihmisen elinpiiriä, eli julkimoilla yksityisyys on vähäisempää: huippumallin vyötärönympäryksestä saa kertoa, mutta minun kengännumeroni ei ole julkista tietoa. Ministeritasolla yksityisyyden suojaa ei juuri ole, varsinkaan jos joidenkin viestien avulla voidaan todeta, että ministeri puhui muunneltua totuutta tai vaikka toimi maan edun vastaisesti.

Voin hyvin antaa mapin tai kännykän, jossa on ulkoministeriltä saamiani viestejä vaikkapa jollekin toimittajalle. Tekijänoikeus ei estä toimittajaakaan kertomasta viestin sisällöstä, koska tekijänoikeus suojaa muotoa, ei sisältöä.

Kemppinen otti kantaa kohta entisen ulkoministerin tekstiviestikohuun, ja opasti, että viestien julkaisun olisi voinut estää tekijänoikeuteen vedoten, ja että juristit olivat hakoteillä puhuessaan yksityisyydestä ja sananvapaudesta. Julkistamattoman teoksen (kuten tekstiviestin) suoja on niin tiukka, ettei sitä saa edes siteerata, kunnes se on luvallisesti julkaistu. Tämä on silkkaa juristeriaa, ja sitä koskien Kemppinen on varmasti oikeassa.

Sen sijaan se, että tekijänoikeus vedetään kaikenlaisiin asioihin, joihin sen ei pitäisi kuulua, on yhteiskunnallinen ongelma. Se, että heikoilla kirjoittajan – ja valehtelijan – lahjoilla varustetun ministerin alle 160-merkkiset vonkaviestit pitäisi muka lähtökohtaisesti tulkita teoksiksi, kertoo vain siitä, että teoskynnys on aivan liian alhaalla. Olkoonkin, että tekijänoikeuteen vetoavan (tässä Kanervan) tehtäväksi jäisi näyttää, että teoskynnys ylittyy. Niin noloon hommaan Kanerva ei vinkistä huolimatta ole (vielä) ryhtynyt. Tokkopa viitsii jälkikäteenkään korvauksia hakea.

Nyt tosin näyttää siltä, että edes Kemppisen neuvosta ei olisi ollut apua viestien julkaisemisen estämisessä, sillä ainakin verkkolehtien siteeraamat viestit todella jäävät alhaisenkin teoskynnyksen alle.