Jollakin on nyt karannut mopo käsistä. En väitä, että poliisilla, vaikka se olisikin ilmeinen kohde syyttävälle sormelle. (Periaatteessa on hyvä, että poliisi tutkii, jotta periaatteessa puolueeton oikeuslaitos voi todeta syyllisyyden tai syyttömyyden.)

Ensin tapaus lapsiporno.info. En kertaa tässä kaikkia ilmiselviä argumentteja siitä, miksi sensuuria vastustavan saitin sensurointi on huono juttu. Jos asia ei ole tuttu, suosittelen siihen tutustumista. EFFIn kantelu oikeuskanslerille valaissee myös asiaa.

Seuraavaksi kuulemme lapsipornoa vastustaneen taiteilijan lapsipornokriittisen taideteoksen takavarikoinnista. Taiteilija itse on epäiltynä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta. Jos taiteen keinoin ei ole lupa kuvata vastenmielisiä ilmiöitä, miten sitten? Tässä tapauksessa onneksi osaamme arvella, että lupa on, kunhan kyseessä ei ole teon törkeä muoto. Poliisitutkinta alkoi näyttelyvieraan ilmiannosta. Voi hyvänen aika.

Jotta ymmärtäisimme asiaan liittyvää problematiikkaa yhteiskunnan kannalta, ja sitä, mikä on muuttunut, katsokaamme, mitä Antu Sorainen kirjoittaa uusimmassa Tulvassa (1/2008):

Käsite 'pedofiili' on ilmaantunut suomalaiseen arkikielenkäyttöön viimeisen kymmenen vuoden aikana.[...]

Pedofiilin käsite liittyy olennaisesti siihen, miten ymmärrämme lapsen ja lapsuuden. Pedofiilillä pelottelu kytkeytyykin angloamerikkalaisen "viattoman lapsen" hahmon markkinointiin Suomeen. Pohjois-Amerikkaa hallitsee tätä nykyä lapsiseksipaniikki. Tämä pelottelun seksuaalipolitiikka ja peruuttamattomasti turmeltuvan lapsukaisen suojeluntarve on kuitenkin vierasta suomalaiselle kulttuurihistorialle, kasvatusfilosofialle ja yhteiskunta-ajattelulle.

[...]

Suojelemisesta ja konservatiivisesta kriminaalipoliittisesta ideologiasta onkin yllättäen tulossa seksuaalisuutta koskevan lainsäädännön kulmakivi liberalismista ja uusklassisesta rikosoikeudellisesta ajattelusta tunnetuissa Pohjoismaissa.

[...]

Pedofiili asettuu helposti sellaiseksi käsitteeksi, jonka suhteen voi olla vain yksi mielipide, ja joka asettaa siten rajan sille, mitä ylipäätään pidetään politiikan alueeseen kuuluvana. Avointa yhteiskuntaa puolustavien tulisi kuitenkin julkisesti tuoda esiin moraalisella tuohtumuksella ympäröityjen käsitteiden vaarat. Keskivertopoliitikot kun paitsi käyttävät erilaisia emotionaalisia myrskyjä hyväkseen, ovat myös usein niiden vietävissä. Feministeillä ei moista kaksoisasemaa ole. Lapsen edun nimissä tehdään nykyään kovaa ja raakaa kriminaalipolitiikkaa, jossa muun muassa sananvapaus on arvo, joka tallotaan maahan. Jos kriittisiä äänenpainoja ei esitetä julkisuudessa, on kovempien rangaistusten ja pelottelupolitiikan kannattajien nykyistä helpompi saada tavoitteensa toteutettua.

[..]

Sorainen hahmottelee artikkelissaan, johon lainattu kolumni perustuu, tämän rousseaulaisen turmeltuvan lapsen lisäksi toisen käsitteen, snellmannilaisen kasvatettavan lapsen, joka taas on edellistä aktiivisempi eikä ensisijaisesti suojeltava. Mielenkiintoista, pitäisi varmaan lukea koko artikkeli "Turmeltuuko suomalainen lapsi? Pornografia, pedofilia ja pelottamisen taide" teoksessa Pornoakatemia!, toim. Harri Kalha.