Blogin päivitystahdin hidastuminen johtuu siitä, että tuli muutakin tekemistä. Tarkkaavaiset lukijat ovat toki huomanneet, mistä on kyse.

Kerron tarinan. Olipa kerran äiti, joka oli muutama tunti aiemmin synnyttänyt kolmannen lapsensa. Hänellä oli tavoitteena niin sanottu polikliininen synnytys, eli että äiti ja lapsi pääsevät kotiin melko pian synnytyksen jälkeen. Tämä mahdollisuus on käytössä lähinnä joillakin useamman lapsen synnyttäneillä, joilla kaikki on mennyt hyvin, ylimääräistä tukea ja opastusta ei enää tarvita, ja on jostain syystä kiire kotiin. Tavoite ei tässä tapauksessa toteutunut, koska laboratorio ei ollut saanut jotain näytettä tutkittua, mutta se ei nyt tässä ole oleellista.

Tämän äidin kiire johtui kaikesta päätellen siitä, että vanhempia lapsia piti päästä hoitamaan. Mikäs siinä. Äiti antoi puhelimessa toistuvasti yksinkertaisen kuuloisia hoito-ohjeita lapsiaan varten. Omituista asetelmassa oli se, että lapsia oli hoitamassa – ilmeisen poikkeuksellisesti – naisen aviomies ja lasten isä, sama henkilö. Että ihan hoito-ohjeita.

Äiti oli toivonut, että synnytys ajoittuisi viikonlopulle, jotta isäkin ehtisi olla kotona. Isähän on niin kiireinen, ettei ehdi isyyslomaa pitää. Sen pituinen se.

Jäin vain miettimään, että millainen työ, opiskelu tai muu meno voi ikinä olla tärkeämpää kuin oman lapsen vanhempana oleminen mahdollisimman alusta lähtien, synnytyksessä tukihenkilönä toimiminen ja lapsen ensimetrien seuraaminen.

On olemassa käsite force majeure, joka kai käännetään sanaparilla ylivoimainen este. Esimerkiksi sairautta, lakkoa tai luonnonkatastrofia voidaan joskus pitää sellaisena. Samoin lapsen syntymää.

Sellaisen sattuessa pitää aina voida siirtää työ jollekin muulle. Projektin kalmanlinjaa voi siirtää. Tai jos ei voi, homman voi jättää tekemättä. Opiskelun osalta voi useimmiten vaikka koko vuosikurssin tehdä toisena vuonna uudelleen. Harva homma on loppujen lopuksi ihan elintärkeä. Ja ihan jokainen työyhteisö ymmärtää ainakin virallisesti ottaen; lakisääteiset isyysvapaat jne. Mutta lapsi ei ole ikinä lapsi toista kertaa.

Saattaa tuota isää myöhemmin ottaa pannuun. Tai ehkä hän ei koko lapsesta ollut alun perinkään kiinnostunut, mistäs minä tietäisin. Ihmisillä on niin kovin eri tapoja suhtautua asioihin, ja toisaalta viikonloppuisyys on kai aika tavallista.

"Aika lailla avaa silmiä tämä hillitön sukupuolishow", kommentoi puolisoni. Niin tekee.

Lasta hankkivat joutuvat huomaamaan, kuinka älyttömän tärkeä asia tulevan lapsen sukupuoli on monille melko vieraillekin, esimerkiksi sellaisille työtovereille, jotka eivät ole koskaan nähneet lasta, tämän toista vanhempaa eivätkä tiedä juuri mitään toisestakaan – minusta. He tulevat vastaan lähestyvää lapsenhankkijaa hihkuen "kumpi tuli? kumpi tuli?" vaikkei lapsi ole vielä edes syntynyt.

Entäpä jos lapsessa olisi vaikka joku perustavanlaatuinen vika? Jos sillä olisi kolme jalkaa ja yksi silmä? Miltä moinen kysymys silloin tuntuisi? Tai jos se on vaikka intersukupuolinen? Ei mitenkään tavatonta.

Ymmärrän kyllä jollain tasolla, että uuden ihmisen sukupuolen kysyminen on vain tapa, jota pidetään ehkäpä jopa kohteliaana kiinnostuksenosoituksena tai onnitteluna joissain piireissä. En kuulu niihin piireihin. Sukupuoli on minulle sukupuolielimiä laajempi asia, mutta vastasyntyneellä ei ole näiden elinten lisäksi vielä muita sukupuoleksi tulkittavia ominaisuuksia. Yhtä luonteva vastaus kysymykseen "kumpi tuli?" olisi siis tytön tai pojan lisäksi "en tiedä vielä, ei se ole ilmaissut".

Niinpä minusta vauvassa on melkeinpä herttaisen yhdentekevää, minkälaiset värkit sillä on jalkojen välissä. Ero on lähinnä siinä, että pippelillä on helpompi lorottaa vaipanvaihtajaa silmään. Pääasia, että lapsi on jotakuinkin kunnossa.

Yksi asia on varmaa. Kuninkaallisia emme ole, joten tuskinpa lapsikaan on mikään prinsessa tai prinssi.