Joudun taas kerran palaamaan aiheeseen nimeltä Smash Asem. Kahlasin käräjäoikeuden ratkaisun läpi ja se on osin hämmästyttävää luettavaa. Ensinnäkin ihmettelen todistelun osalta sitä, mikä periaate johtaa siihen, että kaiken muun todistelun puuttuessa, sana sanaa vastaan -tilanteissa, yksittäisen poliisin epämääräinenkin sana on usein riittävän painava tuomion antamiseksi. En todella tiedä, kun en ole rikosoikeuden asiantuntija. Mutta oikeustajua vastaan se sotii.

Päätöksessä on kohtia, joissa syyllisyyden toteaminen on tehty pelkän yhden poliisin väitteen pohjalta. Ihan hyvin esimerkiksi kansanedustaja Arhinmäelle olisi voinut käydä myös näin, mutta kenties asemansa vuoksi hän välttyi tältä. Tilannehan siis oli, että ihmisiä otettiin kevein perustein kiinni ja syytettiin esimerkiksi niskoittelusta. Oleellista oli, oliko poistumiskäskyä annettu (tai oliko syytetty sellaista ehkä kuullut) ja oliko syytetty sitä noudattanut. Perunatorilla yleistä käskyä ei ollut annettu ("tavalliset ihmiset saavat poistua ja anarkistit jäävät" ei ole yleinen poistumiskäsky), ja esimerkiksi Arhinmäen syyte vedettiin pois ilmeisesti tämän takia. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä tuuri, vaan joku poliisi saattoi väittää antaneensa poistumiskäskyn henkilökohtaisesti.

On myös hyvä tietää jatkoa ajatellen, että jos poliisi käskee mennä "pois", ei auta kysyä minne tai miksi, vaan on toteltava armeijamaisen sokeasti. Kiinniotettaessa ei saa tehdä vastarintaa edes refleksinomaisesti, vaikkei olisi syyllistynyt mihinkään, jos siviiliasuinen kiinniottaja vain väittää olevansa poliisi. Tämän ratkaisun valossa yksittäinen poliisi voi myös väittää mitä tahansa, ja jos syytetyllä ei satu olemaan vakuuttavia todistajia, väite todennäköisesti menee läpi. Ratkaisussa on joitakin kafkamaisen oikeusjutun piirteitä. Ja kuten Paavo huomauttaa, ratkaisussa tuntuu syyttömyysolettama unohtuneen.

Muualla on jo todettu, että henkilöitä on otettu kiinni täysin mielivaltaisesti esimerkiksi ulkonäön ja pukeutumisen perusteella.

Paljon julkisuutta on saanut tapauksen se puoli, että syytettynä oli myös työtehtävissä ollut sanomalehden kuvaaja, kutsukaamme häntä nyt Pentikäiseksi. Pentikäinen todettiin syylliseksi niskoitteluun (koska ei poistunut paikalta vaan jäi kuvaamaan), mutta jätettiin tuomitsematta rangaistukseen. Ratkaisussaan käräjäoikeus otti mittaa sananvapaudesta:

Poliisin käsky poistua paikalta on siten rajoittanut Pentikäisen sananvapautta. Asiassa on kyse siitä, onko tälle rajoitukselle olemassa edellytykset.

Sananvapaus hävisi. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen mukaan rajoituksia punnittaessa täyttyy tiettyjen edellytysten täyttyä. Koko kohta on ihan lukemisen arvoinen, mutta tämä pitää siteerata:

Kolmanneksi on arvioitava sitä, onko Pentikäiselle annettu poistumiskäsky ja sen noudattamisvelvollisuus ollut välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Käräjäoikeus pitää Kiasmalle syntyneen tilanteen päättämistä määräämällä väkijoukko hajaantumaan ja alueella olleet ihmiset poistumaan tarkoitetulla tavalla välttämättömänä.

Kukin voi vetää johtopäätöksensä.

Tämä kaatunee hovissa kuten myös moni muu kohta edellyttäen, että niistä valitetaan. Päätöshän ei ole ainakaan vielä lainvoimainen.

Voidaan periaatteellisella tasolla kysyä näinä "kansalaisjournalismin" aikoina, onko sanomalehden kuvaajan tai vaikka freetoimittajan sananvapaus suojellumpi kuin kenen tahansa muun kuvaajan tai raportoijan? Olisiko joku blogaaja tai harrastajakuvaaja tuomittu rangaistukseen menetellessään (tosin ilman pressikorttia) samoin kuin Pentikäinen? Ilmeisesti kyllä.

Käräjäoikeus joutui nyt ottamaan kantaa myös ns. naamiokieltolakiin, joka juntattiin pari vuotta sitten läpi melkoisen perusoikeusnäkökulmasta esitetyn kritiikin saattelemana. Ratkaisu on varsin mielenkiintoinen:

Käräjäoikeus ei pidä pyrkimystä suojautua medialta hyväksyttävänä syynä naamioitumiselle. -- Lainkohdalla on tarkoitettu muun muassa tilannetta, jossa pakolaiset osoittavat mieltään kotimaansa vallanpitäjiä vastaan ja jossa henkilöllisyyden salaamisen tarkoituksena on saada suojaa vainoa tai
kostotoimenpiteitä vastaan.

Voidaan kysyä, eroavatko nämä tarkoitukset oleellisesti toisistaan.

Lisäksi lakivaliokunta aikanaan otti asiaan kantaa sanoen, että päätelmiä naamioitumisen tarkoituksesta ei tehdä kevein perustein. Valiokunnan tekemän lisäyksen mukaan naamioitumisen lisäksi pitää olla tarkoitus tehdä väkivaltaa tai hajottaa omaisuutta. Tämä oli hyvä lisäys, mutta teki samalla koko naamiolaista tarpeettoman, koska näissä tilanteissa asiaan voidaan puuttua muidenkin lainkohtien perusteella. Silti laki haluttiin runnoa läpi, koska siitä oli muodostunut (erään asianosaisen ministerin takia) arvovaltakysymys.

Poliisi muuten käytti tapahtuman jälkeisissä, näyttävissä ja pötypuheentäyteisissä mediatempuissaan kuvia takavarikoiduista "toisen vahingoittamiseen tarkoitetuista esineistä". Sellaisina todellisuudesta vieraantunut poliisi piti esimerkiksi avainketjuja, joista käräjäoikeus totesi aivan oikein niiden kuuluvan asustukseen.

* * *

Päivitys. Kannattaa lukea myös uunituore kansalaistarkkailijoiksi itseään kutsuvan ryhmän julkaisu aiheesta. Siellä on monta valaisevaa näkökulmaa. Itse tunsin piston sydämessä seuraavasta Thomas Wallgrenin toteamuksesta: "Oikeuskeskeinen tarkastelu ei voi tavoittaa kaikkein olennaisinta: sitä, miksi poliisin toiminnassa tehtiin virheellisiä arvovalintoja - -". Näistä arvovalinnoista, jotka ovat mitä ilmeisimmin tapahtuneen poliisin linjanmuutoksen taustalla, ei ole käyty poliittista keskustelua, vaan ne on tehty luultavimmin ent. sisäministeri Rajamäen hiljaisella hyväksynnällä, kuten Sampo Villanen kirjoituksessaan vihjaa.

Miksi sitten minä luen ja analysoin jonkun käräjäoikeuden kansliapäätöksen läpi sen sijaan, että pohtisin poliisin linjoja ja niiden takana olevia poliittisia valintoja? Ehkä yhtäältä siksi, että harva muukaan noin kuivakkaa paperia jaksaa referoida, ja toisaalta siksi, että oletan tässä kontekstissa (virheellisesti tai tarpeettomasti?) kirjoittajan kannan koskien poliisitoimintaa paistavan rivien välistä niin selkeästi läpi, ettei sitä tarvitse erikseen korostaa. Mutta ehkä pitäisi lakata pitämästä asioita itsestäänselvyyksinä.

Perhevanhempainlomavapaajärjestelmäsysteemi on niin monimutkainen juttu, ettei siitä tällainen akateemisesti koulutettu asiantuntija ota hevillä selvää. Melkein missään oppaassa ei kunnolla selitetä edes käsitteitä. Useimpiin yksinkertaisiin kysymyksiin vastaus on jotain väliltä ehkä ja varmaan, riippumatta siitä, esittikö kysymyksen äitiysneuvolan, työnantajan vai kelan edustajalle. Ei siis ihme, että "vuosittaisesta lähes 60 000 suomalaisesta isästä kuitenkin vain 10,5 prosenttia pitää vanhempainvapaata, joka on vapaasti jaettavissa vanhempien kesken" (isyys.net), kun systeemin ymmärtämiseksi tarvittaisiin ilmeisesti vähintään maisterin tutkinto pääaineena sosiaalityö tai -politiikka.

Selvää kuitenkin on kaksi asiaa. Vapaita kannattaa erityisesti isien pitää, koska näin kerrotaan joka ohjeläpyskässä ja -sivulla. Selvää on lisäksi, että äitiysvapaa on 105 arkipäivää (joita on muuten viikossa kuusi) ja isyysvapaa 1–18 (+ 1–12) arkipäivää.

Vanhempainvapaakausi alkaa kolme kuukautta lapsen syntymän jälkeen (eli kun äitiysloma on päättynyt). Sen voi käyttää kumpi tahansa vanhempi.

Jos ja kun isä haluaa 12 bonuspäivää, hänen on oltava vanhempainvapaakauden (vähintään?) kaksi viimeistä viikkoa vapaalla. Tähän liittyy yksi asia, jota en ymmärrä: jos toisaalta "isyysvapaata voi pitää enintään kolme viikkoa lapsen syntymän jälkeen milloin tahansa äitiys- tai vanhempainrahakaudella" (työministeriön esite), miten on mahdollista, että paljon pidempää vanhempainvapaata voi käyttää kumpi tahansa vanhemmista? Ilmeisesti "enintään" tarkoittaa sitä, että jos isä pitää vapaata kolme viikkoa, sen nimi on isyysvapaa, ja sen jälkeen nimi muuttuu vanhempainvapaaksi. En ymmärrä, en puhu byrokraattia.

Isyys-, äitiys- ja vanhempainvapaiden päivärahat on sidottu vapaakautta edeltävään palkkatasoon. Hoitovapaasta maksetaan paljon vähemmän.

Hoitovapaita voi pitää ainakin kaksi vähintään kuukauden mittaista jaksoa (tai enemmän, jos työnantajalle sopii), ja toisen näistä voi pitää toisen vanhemman vanhempainvainvapaiden kanssa päällekkäin. Tämä lienee vaihtoehto, jos molemmat vanhemmat haluavat olla kotona pitempään.

Perhevapaa on yläkäsite, joka kattaa niin äitiys-, isyysvapaat ja vanhempainvapaat kuin osa- ja täysaikaiset hoitovapaat sekä eksoottisemmatkin vaihtoehdot.

Tarkkaavaiset lukijat voivat korjata väärinymmärykseni ja vääntää rautalankaa tai ratakiskoa.

Olisikohan se Islannin-malli vähän yksinkertaisempi? Ja kun mallia uudistetaan, siitä voisi tehdä saman tien sukupuolineutraalin. Vapaiden pituuteen voisi vaikuttaa lähinnä se, jos jompi kumpi vanhemmista on synnyttäjä ja mahdollisesti imettäjä. Aina se ei ole kumpikaan.

Vihdoin se varmistui. Valtio on yritys. Pankki tämän salaisuuden mulle paljasti mätkyjä maksaessani. Katsokaa vaikka:

Aiemmin tästä on ollut viitteitä lähinnä niissä tilanteissa, joissa pääministeri näyttäisi käyttäytyvän kuin yrityksen toimitusjohtaja, tai kun valtion tilivirastoina toimiviin yliopistoihin virtaa vuolaasti vaikutteina yritysmaailmasta.

Kaikkea hassua se ATK aiheuttaa.

On varmasti hyviä puolia siinä, että julkishallinnon täytyy kilpailuttaa hankintansa. Ei käy esimerkiksi hankintojen diilaaminen miesjohtajien saunailloissa. Mutta huonoja puolia alkaa tulla vastaan varsin monelta suunnalta.

Monet yritykset ovat ottaneet tavaksi – ilmeisesti jopa osaksi liiketoimintansa perustaa – osallistua kaikkiin mahdollisiin tarjouskilpailuihin. Kyse voi olla yhtä hyvin vaikkapa ohjelmisto- tai laitteistohankinnasta tai tilaustutkimuksesta. Yrityksen myyjät, joiden tehtävä on saada tavaraa/palvelua kaupaksi, no, myyvät. Pääasia on saada nimi paperiin välittämättä liiaksi siitä, riittävätkö yrityksen rahkeet myydyn palvelun tuottamiseen.

Jos taas myyntityössä ei onnistuta, haastetaan tarjouskilpailun alullepanija oikeuteen, jotta kukaan muukaan ei pääse hankinnan tuottajaksi. Ja julkislaitoksen toiminta menee jäihin tältä osin prosessin ajaksi, kenties jopa vuosiksi. Kuinka kehittävää.

Ongelmatonta ei ole kilpailujen voittajienkaan toiminta. Kuten todettu, myyjät nyt myyvät mitä sattuu. Näyttäisi olevan perin sattumanvaraista, täyttääkö tuote tarjouspyynnöstä edes ehdottomat vaatimukset. Joskus vikaa on myös tilaajassa, jos tarjouspyyntöä ei osata kirjoittaa tarpeeksi täsmällisesti. Tai jos sopimukseen ei kirjata selkeitä sanktioita sellaisia tilanteita varten, joissa on luvattu liikoja.

Ohjelmistoalalla tilanne on villi. Kuten aiheeseen perehtyneet tietävät, alan ongelmat levisivät käsiin jo 1960–70-luvuilla, kun ohjelmistojen kompleksisuus nousi niin suureksi, että korkea laatu alkoi jäädä haaveeksi (varsinkin kun valmistusprosessit olivat mitä olivat jne. jne.). Nykyisin aihe on vielä huomattavasti monimutkaisempi. Kaikki tietävät kuitenkin sen, että kunnon tietojärjestelmäprojektissa pätevät seuraavat säännöt:

1) lopullinen käyttöönotto on aina myöhässä,
2) hanke ylittää kustannukset roimasti ja
3) jos lopputuote toimii (oikein), se on ihme.

Nyt kun tällaisia ohjelmistoprojektin tuotoksia ostetaan valtavilla rahasummilla veronmaksajien rahoja, olisi tietysti kiva, että edes joku kohdista olisi väärässä. Käytännössä tilanne voi olla esimerkiksi, että ostetaan kasa roskaa, joka ei toimi niin kuin on vaadittu, ja sen rinnalle joudutaan kuitenkin toteuttamaan itse tehtyjä purkkavirityksiä, jotta saataisiin aikaan toivottu toiminnallisuus.

Liian vähälle harkinnalle ovat näissä tilanteissa jääneet seuraavat kysymykset: mikä taho tuntee parhaiten lopputuotteelle asetetut vaatimukset? Olisiko sittenkin lopputuloksen ja/tai hinnan kannalta parempi tuote voitu tehdä itse? Olisiko soveltuvaa (ohjelmisto)tuotetta löytynyt avoimena lähdekoodina, jolloin siihen olisi mahdollista tehdä itse tarvittavat laajennukset?

Monissa julkisen sektorin asiantuntijaorganisaatiossa nimittäin työskentelee huomattavan pätevää väkeä. Tämä tosiseikka unohtuu usein hoettaessa mantraa, jonka mukaan yksityinen sektori tuottaa jotenkin tehokkaammin, halvemmin ja laadukkaammin. Mantra yksinkertaisesti on valetta monessa tilanteessa.