On varmasti hyviä puolia siinä, että julkishallinnon täytyy kilpailuttaa hankintansa. Ei käy esimerkiksi hankintojen diilaaminen miesjohtajien saunailloissa. Mutta huonoja puolia alkaa tulla vastaan varsin monelta suunnalta.

Monet yritykset ovat ottaneet tavaksi – ilmeisesti jopa osaksi liiketoimintansa perustaa – osallistua kaikkiin mahdollisiin tarjouskilpailuihin. Kyse voi olla yhtä hyvin vaikkapa ohjelmisto- tai laitteistohankinnasta tai tilaustutkimuksesta. Yrityksen myyjät, joiden tehtävä on saada tavaraa/palvelua kaupaksi, no, myyvät. Pääasia on saada nimi paperiin välittämättä liiaksi siitä, riittävätkö yrityksen rahkeet myydyn palvelun tuottamiseen.

Jos taas myyntityössä ei onnistuta, haastetaan tarjouskilpailun alullepanija oikeuteen, jotta kukaan muukaan ei pääse hankinnan tuottajaksi. Ja julkislaitoksen toiminta menee jäihin tältä osin prosessin ajaksi, kenties jopa vuosiksi. Kuinka kehittävää.

Ongelmatonta ei ole kilpailujen voittajienkaan toiminta. Kuten todettu, myyjät nyt myyvät mitä sattuu. Näyttäisi olevan perin sattumanvaraista, täyttääkö tuote tarjouspyynnöstä edes ehdottomat vaatimukset. Joskus vikaa on myös tilaajassa, jos tarjouspyyntöä ei osata kirjoittaa tarpeeksi täsmällisesti. Tai jos sopimukseen ei kirjata selkeitä sanktioita sellaisia tilanteita varten, joissa on luvattu liikoja.

Ohjelmistoalalla tilanne on villi. Kuten aiheeseen perehtyneet tietävät, alan ongelmat levisivät käsiin jo 1960–70-luvuilla, kun ohjelmistojen kompleksisuus nousi niin suureksi, että korkea laatu alkoi jäädä haaveeksi (varsinkin kun valmistusprosessit olivat mitä olivat jne. jne.). Nykyisin aihe on vielä huomattavasti monimutkaisempi. Kaikki tietävät kuitenkin sen, että kunnon tietojärjestelmäprojektissa pätevät seuraavat säännöt:

1) lopullinen käyttöönotto on aina myöhässä,
2) hanke ylittää kustannukset roimasti ja
3) jos lopputuote toimii (oikein), se on ihme.

Nyt kun tällaisia ohjelmistoprojektin tuotoksia ostetaan valtavilla rahasummilla veronmaksajien rahoja, olisi tietysti kiva, että edes joku kohdista olisi väärässä. Käytännössä tilanne voi olla esimerkiksi, että ostetaan kasa roskaa, joka ei toimi niin kuin on vaadittu, ja sen rinnalle joudutaan kuitenkin toteuttamaan itse tehtyjä purkkavirityksiä, jotta saataisiin aikaan toivottu toiminnallisuus.

Liian vähälle harkinnalle ovat näissä tilanteissa jääneet seuraavat kysymykset: mikä taho tuntee parhaiten lopputuotteelle asetetut vaatimukset? Olisiko sittenkin lopputuloksen ja/tai hinnan kannalta parempi tuote voitu tehdä itse? Olisiko soveltuvaa (ohjelmisto)tuotetta löytynyt avoimena lähdekoodina, jolloin siihen olisi mahdollista tehdä itse tarvittavat laajennukset?

Monissa julkisen sektorin asiantuntijaorganisaatiossa nimittäin työskentelee huomattavan pätevää väkeä. Tämä tosiseikka unohtuu usein hoettaessa mantraa, jonka mukaan yksityinen sektori tuottaa jotenkin tehokkaammin, halvemmin ja laadukkaammin. Mantra yksinkertaisesti on valetta monessa tilanteessa.