mun viimeisin sana
Luokka: liikenne
Kuvaus: Kokemuksia ja näkemyksiä liikenteestä helsinkiläisen pyöräilijän näkökulmasta

Ei enää pyöräteitä

Lomalla tuli reissattua. Pari huomiota pyöräilijän näkökulmasta seuraavassa. Älköön kukaan provosoituko otsikosta, kannattaa lukea loppuun.

Pyöräilijän pitäisi kulkea lakien ja asetusten mukaan pyörätiellä (käytännössä kevyen liikenteen väylällä), jos sellainen sattuu olemaan. Joskus tosin voi käyttää omaa harkintaa esimerkiksi nopeuden ja reittisuunnittelun huomioon ottaen, paitsi että paikoin se on kiellettyä. Pyöräilijä ei käytännössä voi ajaa edes kolmeakymppiä pyörätiellä turvallisesti, koska eteen voi koska tahansa pompata esimerkiksi liikkumaan opettelevia lapsia, pitkällä remmillä varustettuja koiria, tai mikä tyypillisintä, pihasta tulevia tai kääntyviä autoja.

Kaikkein kamalimmalta pyöräilypaikalta näytti Tampereen keskusta. Olen kyllä sen ennenkin tiennyt, mutta nyt sen jotenkin taas näki. Huomattava määrä keskustan jalkakäytävistä on muutettu kevyen liikenteen väyliksi, joilla pyöräilijät joutuvat ajamaan kävelyvauhtia, jalankulkijat väistelemään pyöriä, eikä kukaan saa kunnolla liikuttua. Olen sen aiemminkin sanonut: jalkakäytävät ja kaupungit kuuluvat ensisijaisesti jalankulkijoille, eikä kevyitä liikkujia ole syytä panna taistelemaan samasta tilasta.

Espoon pyöräilyolosuhteet tuntuisivat olevan jonkun autoilijainsinöörin suunnittelemia. Huomattavasti viereistä ajorataa jyrkempiä mäkiä ja tiukempia mutkia, ylityksiä ja alituksia, puolelta toiselle siirtymisiä ja omituisia ratkaisuja, jotta autotiet saisi kierrettyä. Kuoppaista, huonokuntoista pyörätietä ja käsittämättömän korkeita rotvallinreunoja teiden ylityksissä, joita ei lähes pysähtymättä voi ohuilla renkailla ja/tai taakkojen kanssa voi ylittää. Turha pysähteleminen on taas retkipyöräilijälle erittäin turhauttavaa pidemmän päälle.

Espoossa suuri osa kevyen liikenteen väylistä on yhdistettyjä ja toisinaan jopa tarpeeksi leveitä. Helsingissä ne ovat tyypillisesti rinnakkaisia, jolloin varsinkin jalankulkijoille varattu tila on auttamatta liian kapea, jos kulkijoita on vähintään kaksi (eri tyyppisistä k. l. väylistä ks. Liikenneturvan sivu).

Tampereen keskustassa on harvoja paikkoja, joissa voi pyöräillä. Kevyen liikenteen väyliä vaivaavat edellä mainitut ongelmat. Autotiellä pyöräileviä uskalikkoja vaivaavat autoilijat, jotka ovat, jos mahdollista, vielä helsinkiläisiä lajitovereitaan röyhkeämpiä. Pispalassa näytti olevan jotain pyöräkaistantynkää, mutta heti tilaisuuden tullen pyöräilijät siirrettiin takaisin jalkakäytävälle. Johdonmukaiset ja jatkuvat reitit puuttuvat täysin.

Kaikki tässä mainitut ongelmat ratkeaisivat, mikäli pyöräilijöille annettaisiin julkilausuttu oikeus käyttää autoteitä; jos ei ajorataa, niin merkittyä pyöräkaistaa tai piennarta, milloin sellainen on olemassa. Pyörätiet ovat autoilijoita varten. Niillä pidetään pyörät poissa silmistä ja poissa mielistä, kunnes sellainen rysähtää kääntyvän, väistämisvelvollisen auton etukulmaan.

Sitä paitsi, kuinka tamperelaiset lapset ja nuoret muka voisivat ikinä oppia, ettei jalkakäytävällä tule pyöräillä? Ainoa, mikä Tampereen keskustassa pelkän jalkakäytävän ja kevyen liikenteen väylän toisistaan erottaa, on liki huomaamaton liikennemerkki vähintään sata metriä takanapäin, jonka ohi ei edes tullut ajaneeksi (ei siis läheskään joka risteyksessä). Ei mitään rakenteellisia erottimia.
Postattu 2007-07-29 kello 21:48 – kuuluu luokkaan: liikennepermalinkki
4 kommenttia