Olen samaa mieltä Osmo Soininvaaran kanssa siitä, että työtä pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Se tekee onnelliseksi. Siis mahdollisimman pieni määrä palkkatyötä. En ole tätä mieltä siksi, että olisin laiska, vaan siksi, että palkkatyön ei minusta pidä määrittää niin paljon elämää, vaikka työstä nauttisikin. Ja olen tätä mieltä, vaikka nimenomaan oma duunini on oikeasti kivaa.

Toteutan tätä ideaalia myös käytännössä. Teen (toistaiseksi) töitä vain osa-aikaisesti, ainakin periaatteessa. Siihen on toki syynä myös se, että opiskelen samalla.

Jouduin kuitenkin hiljattain tekemään aika paljon ylitöitä, tällä kertaa oikein ennalta tehdyllä ylityömääräyksellä, koska meillä oli vähän isompi järjestelmäremontti. Yliopistollahan ei normaalisti ylitöistä mitään makseta, ellei niitä ole ennalta määrätty.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen vähän pihalla työaika-asioissa (mutten ilmeisesti ole ainoa). Niinpä en esimerkiksi tiennyt, että ylitöitä ei voi tehdä, ennen kuin säädetty viikkotyöaika (38,25 h/vko) on täynnä. Siihen asti kyse on lisätyöstä. Vasta sen jälkeen tehdyt tunnit ruksuttavat ylityökorvausta. No, nytpä tiedän. Ilta- ja sunnuntailisät sentään maksetaan. (edit 27.7.: Ja kutut maksetaan. Tuli korjaus, että työsuhteiselle ei maksetakaan muuta kuin sunnuntailisät. Joskus olo on kun silmään kustulla.)

Mikä lieneekin ylityökorvausten alkuperäinen oikeutus, olisiko se, että suurempi työmäärä on raskaampaa koska lepoa on vähemmän. Se ei kuitenkaan oikein toteudu osa-aikaisilla. Arvattavasti hekin käyttävät ne liikenevät tunnit johonkin muuhun kuin lepäämiseen. Ehkäpä työaikasäädöksiä ja -sopimuksia olisi syytä rukata sellaiseksi, että osa-aikaisuus huomioitaisiin paremmin?

Nykyisinhän vapaaehtoinen osa-aikaisuus on valitettavasti aika poikkeuksellinen ilmiö, eikä järjestelmä oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.