Tuleeko kellekään mitään muuta mielleyhtymää nopeasti mieleen, kun joku sanoo "laillinen elinkeino"? Siis muuta kuin turkistarhaus? Mistään muusta elinkeinosta kun yleensä ei ole tarvis korostaa sen laillisuutta.

Oli vaan hauska kommentti turkistarhaaja Hannu Orjalalta Hesarissa: "Sitä minä olen arvostellut, että pitääkö rauhan aikana häiritä näin toisten laillista elinkeinoa."

Kysehän oli siis tietysti siitä, että satoja ketunpentuja kuoli lentomeluun, kun ilmavoimien (ilmavaivojen?) sotaharjoituksen ohessa joku kone lenteli tarhan päällä. Ettäs kehtaavat mokomat laillista elinkeinoa häiritä.

Sitä minä vaan.

Viime perjantaina julkaistiin Simo Laakkosen ja Timo Vuorisalon toimittama Sodan ekologia – sodankäynnin ympäristöhistoriaa -teos, joka on 770-sivuinen, monitieteinen artikkelikokoelma lähinnä 1900-luvun teollisen sodankäynnin ympäristövaikutuksia erilaisista näkökulmista luotaava kirja.

Sotaa ei ole juuri tutkittu sen ympäristövaikutusten näkökulmasta edes maailmalla, vaikka suuri yleisökin aiheeseen vähän tutustui Vietnamin televisioitujen napalmituhojen ja Persianlahden öljylintujen myötä. Tähän on monta syytä, joista kirjassa kyllä kerrotaan.

Teoksen ote on poikkitieteellinen ja se tuo esiin monenlaisia, myös positiivisilla ympäristövaikutuksillaan yllättäviä sodan piirteitä esiin. Kirjoittajakaartissa on asiantuntemusta antropologiasta lääketieteeseen ja yhteiskuntatieteistä hydrobiologiaan. Toimittajistakin toisella on yhteiskuntatieteellinen ja toisella luonnontieteellinen tausta.

Joissakin kirjan nimi voi herättää epäilystä. Ekologia-käsitteellä on suomalaisessa keskustelussa usein ollutkin suppeampi merkitys. Nimelle on kirjassa jonkinlaiset perustelut. Lisäksi englanniksi käännettynä, "The Ecology of War", otsikko onkin ehkä ymmärrettävämpi, ja se taas suomentuisi ehkä sodan ympäristövaikutuksiksi.

Samasta aiheesta järjestettiin aiemmin luentosarja, jolle osallistuin. Kirjasta lisää myöhemmin ja toisella foorumilla; lupasin kirjoittaa arvion.

Aivan uskomattoman upeaa lukea tällaista tekstiä kiiltäväpaperisen muotilehden Trendin (06/2007) pääkirjoituksesta:

Lentomaileja ei enää kerätä, niitä hävetään. Yksityisautoilu on kortilla kuin kahvi aikoinaan.

Esittelemme neljä henkilöä, jotka ovat valinneet erilaiset tavat parantaa maailmaa. Kun heidän valinnoistaan lukee, alkaa omatunto kolkuttaa. Sietääkin. Sen verran törkeää roskavuorta me kasvatamme.

Mainituissa neljässä henkilöjutussa todella esitellään esimerkillisesti toimivia henkilöitä kuitenkaan kuulostamatta siltä, että esimerkin seuraaminen olisi mitenkään kovin hankalaa. Samalla sivun alareunassa juoksee aidosti hyviä neuvoja siitä, minkälaisia pieniä asioita kukin voi tehdä. Aihe jatkuu aukeaman Koijärvi-jutulla, joka avaa ympäristöliikkeen historiaa. Juttu päättyy sitaattiin, jossa haastateltava arvelee, mitä olisi tuolloin ajatellut nykymenosta: "näin hullua kulutuskaahaamista ei aikanaan olisi uskonut näkevänsä".

Paluu todellisuuteen onkin sitä karvaampi muutaman sivunkäännön jälkeen: "Käsipuolessasi killuu kahden kuukauden vuokra. Ja olet siitä [käsilaukusta] hävyttömän onnellinen."

Tai loputtomat vaatemainokset ja esittelyt, joissa toimitetun ja mainosmateriaalin erottaminen on vähintäänkin työlästä. Ja kaikki muu lehden OSTA, OSTA -viestillä koodattu materiaali, kokonaista kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa markkinoiva loppu lehdestä.

Tämä kulutushelvetti, tämä maailma, on sairas. Mikä sen parantaisi?


Ylläoleva kritiikki ei varsinaisesti kohdistu lehteen. Ymmärrän toki ne realiteetit, joita muotilehden tekemiseen liittyy, jos sellaista kerran pitää tehdä. Ja lehden kunniaksi on kuitenkin mainittava, että siinä on myös hieno henkilöjuttu, jonka henkilö ei epäröi tuoda feminismiään julki. Enkä muuten ollut aiemmin nähnyt supisuomalaisen muotilehden kannessa tummaihoista mallia. Nyt olen.