Valtionhallinnossa uskotaan siihen, että suuret yksiköt tuottavat palveluita tehokkaammin. Valtiovarainministeriö, joka vastaa valtion työnantajapolitiikasta (miksi, oi miksi) vaatii tuottavuusohjelmallaan tehokkuutta. Tehokkuus tarkoittaa sitä, että "samoja" palveluja tuotetaan vähemmällä työvoimalla. Suure on yksiulotteinen: on tehokkaampaa, eli parempaa, jos kymmentä lasta hoitaa yksi hoitaja, ei kaksi. Laadusta ei tässä yhteydessä puhuta. Siitä puhutaan muussa yhteydessä. Jätän suomentamatta käsitehirviön "laatujärjestelmän auditointi", johon yliopistossa nykyisin tuon tuostakin törmää.

Tehokkuusvaatimus, josta tuottavuusohjelma on yksi esimerkki, on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä jota voidaan kutsua läpikapitalisoitumiseksi. Sosiologi Vesa Puuronen kiteytti asian niin hyvin eräällä postituslistalla, etten malta olla lainaamatta häntä:

[Y]liopistoissa esiintyvät erilaiset arviointi/auditointi- laatu- jne prosessit ovat käsittääkseni osa suurempaa prosessia, jolla yliopistoja ollaan muuttamassa joksikin muuksi kuin mitä ne vielä 20-30 vuotta sitten olivat. Olen itse saanut seurata tätä prosessia Joensuun yliopistoin hallituksen jäsenenä 1980-luvulla ja kolmessa yliopistossa sekä jossakin määrin myös Suomen Akatemiassa eri tehtävissä sen jälkeen.

Lyhyesti sanottuna minusta kysymys on siitä, että yliopistot ovat joutumassa koko yhteiskuntaa läpäisevän kapitalisoitumisen uhreiksi. Sama kapitalisoitumisprosessi muuttaa myös esimerkiksi sosiaalipalveluja yksityisiksi, ujuttaa tilaaja – tuottajamallia kuntiin, pakottaa yritykset siirtämään toimintaansa ulkomaille suurempien voittojen toivossa jne.

Yliopistot ovat itse matkaan saattaneet prosessit, joiden tuloksena näitä entsitä hienojakoisempia – ja suoraan sanottuna mielettömämpiä – tapoja mitata ihmisten suoriutumista otetaan käyttöön niin apurahoja myöntävissä säätiöissä kuin UPJ:n myötä koko yliopistossa. Minusta niin kunniallista ja kannatettavaa kuin Patomäen nimeen yhdistetty UPJ:n vastustamiskamppanja olikin viime keväänä, senkin ongelma oli se että siinä puututtiin vain yhteen prosessin osaan kokonaisuuden jäädessä hahmottamatta.

Koko yliopistolaitos on muutoksen kourissa, englanninkielellä julkaisemisesta palkitseminen ja apurahansaajien pistetyttäminen, laatuprosessit, UPJ jne. ovat osa prosessia, joka tuottaa omalla logiikallaan yhä uusia ja uusia välineitä, joiden avulla voidaan mitata panosten ja tuotosten välistä suhdetta yliopistojen toiminnassa. Tämä rappeuttaa moraalin ja tuhoaa ihmissuhteet näissä instituutioissa ja johtaa ennen pitkää yliopistot muille urille kuin vapaan sivistyksen ja tieteen edistämiseen.

Tehokkuusajattelu on synnyttänyt keksinnön, jonka mukaan on parempi tuottaa palveluja keskitetysti. Näin on luotu ajatus palvelukeskuksista. Siitä ei välitetä, että "jossain muualla" tuotetut palvelut ovat tyypillisesti jäykempiä, niitä on vaikeampi saada, ne eivät sovellu niin hyvin ja saattavat vieläpä maksaa enemmän. Pääasia kuitenkin, että kiinteitä kuluja vähennetään, ei muista kuluista niin väliksi. Tyypillisesti keskitettäviä toimintoja ovat henkilöstö- ja taloushallinto, hankkinnat ja tietotekniikka. Ei siitäkään yleensä piitata, että esimerkiksi tietyt tietotekniikkapalvelut voivat liittyäjonkin yksikön "tuotteeseen" (kuten tutkimukseen) niin kiinteästi, että on perusteltuamiettiä niiden tuottaminen itse.

Tietysti joidenkin asioiden keskittäminen voi joskus olla järkevää. Itseisarvoisesti se ei sitä ole.

Yliopiston sisällä ajatellaan, että mikäli jokaisesta palvelunpuolikkaasta laskutetaan, osataan kohdentaa kustannukset oikein, ja palveluita käyttävät ne, jotka niitä todella tarvitsevat. Todellisuudessa palveluita käyttävät tietysti ne, joilla on niihin varaa.

Niinpä yliopisto laskuttaa itseltään ja yliopiston yksikkö toiselta mitä kummallisempia asioita. Levykiintiön lisäämisestä laskutetaan laitoksia. Mikroluokasta laskutetaan laitoksia työasemien käytön mukaan. Käyttäjätunnuksista, jotka muuten ovat kalliita, laskutetaan tiedekuntia, joista osa siirtää kustannukset alaspäin pienillekin laitoksilleen. Näistä seuraa kummallisia tilanteita: jotkut laitokset ylläpitävät itse puutteellisella työvoimalla ja ammattitaidolla oman toimen ohessa työasemia, koska yliopiston yhteiset ovat kalliita. Jotkut laitokset kieltävät opiskelijoitaan käymästä atk-asemilla, koska se maksaa. Eräs laitos lopetti käyttäjiltä kokonaan yhden käyttäjätunnustyypin, eikä muitakaan tunnuksia saa pitää, ellei opiskele vähintään kymmentä opintoviikkoa lukukaudessa. Ilmoittaudu siinä sitten kursseille.

Lisäksi yliopiston yksiköt osaavat hinnoitella itsensä ulos. Kun laitokselta laskutetaan tietystä atk-palvelusta liikaa, laitos toteaa, ettei tätä palvelua oman yliopiston atk-osastolta kannata hankkia. Niinpä opiskelijat ja tutkijat saavat vastaavaa palvelua opetusministeriön omistamalta yritykseltä, Tieteen tietotekniikan keskus CSC:ltä. Siellä toistaiseksi näytetään ymmärtävän, etteivät yliopiston laitokset näitä palveluita huviksensa käytä, ja antavat joitakin palvelujaan yliopistoväelle ilmaiseksi.

Näin se minusta pitäisi yliopistossakin tehdä: tietotekniikkaosastolle annetaan rahaa, jotta se saa järjestettyä tietyt palvelut sen mukaan, mitä yliopistossa tarvitaan. Resurssien riittävyys taataan muilla keinoilla kuin laskuttamalla sisäisesti jokaisesta bitin liikkeestä. Se ei ainakaan ole tehokasta.