Talvi tulee aina yllättäen.

Jos haluaa ajaa kesärenkailla viimeiseen asti, mutta heti ensimmäisten liukkaiden kelien tullessa siirtyä nastoihin, renkaidenvaihdolle ei voi varata etukäteen aikaa. Säitä kun ei niin tarkasti oikein voi ennustaa.

Niinpä ajelen yhä kesäpyörällä räntäsateessa. Renkaat jäivät muutamaksi päiväksi vaihtamatta. Tekosyitä (kuten blogin kirjoittamiseenkin) löytyy: huominen tentti. Hallitusneuvottelut. Viimeksi mainittukin kyllä pitäisi ennakoida, onhan ne vähintään joka vuosi. Uusi periodi. Kiire. Kiire on ympäristöongelma.

Helsingin takseilla on ilmeisen toimiva palautejärjestelmä. Tuolla kadulla liikkuessa törmää – joskus kirjaimellisesti – kaikenlaisiin suhareihin, jotka piittaavat esimerkiksi väistämis- ja suojatiesäännöistä yhtä vähän kuin sisäministeri sananvapaudesta.

Lähetin rekisterinumeron kera palautteen yhdestä kaasujalasta, joka joutui oikein koukkaamaan toiselta kaistalta, jotta saisi kierrettyä minut ja ne pari lastenvaunujen kanssa suojatietä ylittävää jalankulkijaa, joita pysähdyin odottamaan. Kukaan ei tällä kertaa loukkaantunut, mutta saamani vastauksen mukaan asiaan puututaan:

Selvitin rekisterinumeron perusteella takin numeron ja – ikävä kyllä – kyseinen auto kuuluu helsinkiläisten taksien välitysjärjestelmään. Kuvauksenne mukainen toiminta taksinkuljettajan taholta on ollut asiatonta ja piittaamatonta. Moinen hämmästyttää, sillä heitä koskevat aivan samat liikennesäännöt kuin muitakin autolla liikkuvia. Lisäksi taksinkuljettaja menettää vakavan liikennerikkomuksen yhteydessä toimeentulonsa, joten tämän luulisi kannustavan jonkinlaiseen liikennekuriin. Taksitarkastaja ottaa yhteyttä kyseiseen kuljettajaan tapahtuneen johdosta.

Helsingin taksien palauteosoite on risutjaruusut AT taksihelsinki.fi.

Yksitysautoilijoiden ojentaminen on valitettavasti edelleen suoran palautteen antamisen varassa.

Joku voi ehkä ihmetellä, miksi pidän esimerkiksi liikenneasioissa niin tärkeänä sääntöjen noudattamista, kun joissain muissa pyrin vähintäänkin muuttamaan niitä. Vastaus on hyvin yksinkertainen: liikennesääntöjen eräs tarkoitus sujuvoittamisen ohella on heikompien ja haavoittuvimpien osapuolten suojelu. Mikäli näin ei olisi, kaupunki olisi viidakko, jossa vahvin eli isoin kaupunkimaasturi pärjää parhaiten.

Lisäksi tietysti ottaa päähän, että ne, jotka kaikkein pahimmin ilmastonmuutosta edistävät, saavat vielä mellastaa kaikista muista piittaamatta.

Helsingin demareiden johtoon pyrkivä Malinen tokaisi Hesarille:

"Jos vähän karrikoidaan, niin pitääkö meidän mennä aina kokoomuksen mukana. Budjettineuvotteluissa ei saatu demareiden tavoitteita läpi."

Tuohon ei liene mitään lisättävää.

Valtionhallinnossa uskotaan siihen, että suuret yksiköt tuottavat palveluita tehokkaammin. Valtiovarainministeriö, joka vastaa valtion työnantajapolitiikasta (miksi, oi miksi) vaatii tuottavuusohjelmallaan tehokkuutta. Tehokkuus tarkoittaa sitä, että "samoja" palveluja tuotetaan vähemmällä työvoimalla. Suure on yksiulotteinen: on tehokkaampaa, eli parempaa, jos kymmentä lasta hoitaa yksi hoitaja, ei kaksi. Laadusta ei tässä yhteydessä puhuta. Siitä puhutaan muussa yhteydessä. Jätän suomentamatta käsitehirviön "laatujärjestelmän auditointi", johon yliopistossa nykyisin tuon tuostakin törmää.

Tehokkuusvaatimus, josta tuottavuusohjelma on yksi esimerkki, on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä jota voidaan kutsua läpikapitalisoitumiseksi. Sosiologi Vesa Puuronen kiteytti asian niin hyvin eräällä postituslistalla, etten malta olla lainaamatta häntä:

[Y]liopistoissa esiintyvät erilaiset arviointi/auditointi- laatu- jne prosessit ovat käsittääkseni osa suurempaa prosessia, jolla yliopistoja ollaan muuttamassa joksikin muuksi kuin mitä ne vielä 20-30 vuotta sitten olivat. Olen itse saanut seurata tätä prosessia Joensuun yliopistoin hallituksen jäsenenä 1980-luvulla ja kolmessa yliopistossa sekä jossakin määrin myös Suomen Akatemiassa eri tehtävissä sen jälkeen.

Lyhyesti sanottuna minusta kysymys on siitä, että yliopistot ovat joutumassa koko yhteiskuntaa läpäisevän kapitalisoitumisen uhreiksi. Sama kapitalisoitumisprosessi muuttaa myös esimerkiksi sosiaalipalveluja yksityisiksi, ujuttaa tilaaja – tuottajamallia kuntiin, pakottaa yritykset siirtämään toimintaansa ulkomaille suurempien voittojen toivossa jne.

Yliopistot ovat itse matkaan saattaneet prosessit, joiden tuloksena näitä entsitä hienojakoisempia – ja suoraan sanottuna mielettömämpiä – tapoja mitata ihmisten suoriutumista otetaan käyttöön niin apurahoja myöntävissä säätiöissä kuin UPJ:n myötä koko yliopistossa. Minusta niin kunniallista ja kannatettavaa kuin Patomäen nimeen yhdistetty UPJ:n vastustamiskamppanja olikin viime keväänä, senkin ongelma oli se että siinä puututtiin vain yhteen prosessin osaan kokonaisuuden jäädessä hahmottamatta.

Koko yliopistolaitos on muutoksen kourissa, englanninkielellä julkaisemisesta palkitseminen ja apurahansaajien pistetyttäminen, laatuprosessit, UPJ jne. ovat osa prosessia, joka tuottaa omalla logiikallaan yhä uusia ja uusia välineitä, joiden avulla voidaan mitata panosten ja tuotosten välistä suhdetta yliopistojen toiminnassa. Tämä rappeuttaa moraalin ja tuhoaa ihmissuhteet näissä instituutioissa ja johtaa ennen pitkää yliopistot muille urille kuin vapaan sivistyksen ja tieteen edistämiseen.

Tehokkuusajattelu on synnyttänyt keksinnön, jonka mukaan on parempi tuottaa palveluja keskitetysti. Näin on luotu ajatus palvelukeskuksista. Siitä ei välitetä, että "jossain muualla" tuotetut palvelut ovat tyypillisesti jäykempiä, niitä on vaikeampi saada, ne eivät sovellu niin hyvin ja saattavat vieläpä maksaa enemmän. Pääasia kuitenkin, että kiinteitä kuluja vähennetään, ei muista kuluista niin väliksi. Tyypillisesti keskitettäviä toimintoja ovat henkilöstö- ja taloushallinto, hankkinnat ja tietotekniikka. Ei siitäkään yleensä piitata, että esimerkiksi tietyt tietotekniikkapalvelut voivat liittyäjonkin yksikön "tuotteeseen" (kuten tutkimukseen) niin kiinteästi, että on perusteltuamiettiä niiden tuottaminen itse.

Tietysti joidenkin asioiden keskittäminen voi joskus olla järkevää. Itseisarvoisesti se ei sitä ole.

Yliopiston sisällä ajatellaan, että mikäli jokaisesta palvelunpuolikkaasta laskutetaan, osataan kohdentaa kustannukset oikein, ja palveluita käyttävät ne, jotka niitä todella tarvitsevat. Todellisuudessa palveluita käyttävät tietysti ne, joilla on niihin varaa.

Niinpä yliopisto laskuttaa itseltään ja yliopiston yksikkö toiselta mitä kummallisempia asioita. Levykiintiön lisäämisestä laskutetaan laitoksia. Mikroluokasta laskutetaan laitoksia työasemien käytön mukaan. Käyttäjätunnuksista, jotka muuten ovat kalliita, laskutetaan tiedekuntia, joista osa siirtää kustannukset alaspäin pienillekin laitoksilleen. Näistä seuraa kummallisia tilanteita: jotkut laitokset ylläpitävät itse puutteellisella työvoimalla ja ammattitaidolla oman toimen ohessa työasemia, koska yliopiston yhteiset ovat kalliita. Jotkut laitokset kieltävät opiskelijoitaan käymästä atk-asemilla, koska se maksaa. Eräs laitos lopetti käyttäjiltä kokonaan yhden käyttäjätunnustyypin, eikä muitakaan tunnuksia saa pitää, ellei opiskele vähintään kymmentä opintoviikkoa lukukaudessa. Ilmoittaudu siinä sitten kursseille.

Lisäksi yliopiston yksiköt osaavat hinnoitella itsensä ulos. Kun laitokselta laskutetaan tietystä atk-palvelusta liikaa, laitos toteaa, ettei tätä palvelua oman yliopiston atk-osastolta kannata hankkia. Niinpä opiskelijat ja tutkijat saavat vastaavaa palvelua opetusministeriön omistamalta yritykseltä, Tieteen tietotekniikan keskus CSC:ltä. Siellä toistaiseksi näytetään ymmärtävän, etteivät yliopiston laitokset näitä palveluita huviksensa käytä, ja antavat joitakin palvelujaan yliopistoväelle ilmaiseksi.

Näin se minusta pitäisi yliopistossakin tehdä: tietotekniikkaosastolle annetaan rahaa, jotta se saa järjestettyä tietyt palvelut sen mukaan, mitä yliopistossa tarvitaan. Resurssien riittävyys taataan muilla keinoilla kuin laskuttamalla sisäisesti jokaisesta bitin liikkeestä. Se ei ainakaan ole tehokasta.

Yhdysvalloissa uskotaan joulupukkiin, hammaskeijuun, luomisoppiin, yksityisautoilun autuaaksitekeväisyyteen, "terrorisminvastaisen" sodan terrorismia vähentäviin vaikutuksiin ja nyt näköjään myös päästöttömään hiilivoimaan.

Uskoo ken tahtoo.

Valtakunnan virallinen taliaivo Kari Rajamäki vaatii taas kontrollin kiristämistä ja valvontakynnyksen madaltamista, tällä kertaa kolumnissaan Warkauden Lehdessä, jota on hankalaa saada kohtuuvaivalla käsiinsä. Muun muassa HS raportoi asiasta.

On etovaa, kuinka Rajamäki käyttelee lapsipornokorttia saadakseen vaatimuksensa läpi ja saaden jopa perusoikeuksien puolustajat näyttämään epäilyttäviltä: "Tätä toimintamallia iljettävän rikollisuuden torjumiseksi saatetaan vastustaa joiltakin tahoilta perusoikeuksien näkökulmasta."

Kaikesta päätellen poliisilla on melko hyvät välineet lasten hyväksikäyttöjen selvittämiseen. Siihen viittaavat esimerkiksi rikosylikonstaapeli Mäkysen lausumat MTV3:n uutisissa sekä viime aikoina julkisuudessa olleet tiedot siitä, että suuri joukko nimenomaan tietotekniikkaa ja internetiä hyödyntäneistä hyväksikäyttötapauksista on selvitetty. Näiden joukossa lienee myös entisen työtoverini, tietoturvapäällikkö Rosendahlin tapaus, jonka tuomion kovenemisesta päivän lehti kertoi.

Näin ollen vaatimus ns. telepakkokeinojen käyttökynnyksen madaltamisesta näyttäisi olevan perusteeton. Ehkäpä niiden käyttöalaa halutaan laajentaa? Ehkäpä epäilyt tekijänoikeusrikkomuksesta tai vaikkapa yhteiskuntajärjestyksen tai lakien muuttamisesta olisivat riittävän vakavia hairahduksia? Ehkäpä kansalaisjärjestöt, puolueista puhumattakaan, saavat mellastaa liian vapaasti? Eikö olisi aika saada jo ay-liikekin kuriin?

Rajamäki haluaa kaikesta päätellen kyseenalaistaa kokonaan oikeusvaltion perustana olevan syyttömyysolettaman (syytön kunnes toisin todistetaan) ja epäillä ja monitoroida kaikkia. Mutta kuten usein on sanottu: mikäli esivalta ja laki eivät luota kansalaisiin, eivät myöskään kansalaiset luota lakiin ja esivaltaan.

On muuten muistettava, että Rajamäki on se ministeri, joka ei itse käytä eikä tunne internetiä, minkä hän on myöntänyt. Sitä halukkaampi hän tuntuu olevan sen suitsimiseen. Tämä näyttää siltä, että siellä nyt roiskitaan ja yritetään näyttää toimeliaalta sekä kerätään irtopisteitä vaalien alla.

Kirjoitin vastineen erääseen aiempaan HS:n vieraskynäkirjoitukseen, mutta jostain syystä se jäi lähettämättä. Liitän sen nyt taas ajankohtaisena tähän:

Nettisensuuri huono apu lapsipornon vastustamisessa

Lapsiporno on samanlainen halpa vihollinen kuin terrorismi tai huumeet: niitä vastustettaessa mikään määrä kontrollia ei ole liikaa ja kaikki vastustajat voidaan vaivatta leimata rikollisten kannattajiksi.

Viimeksi HS:n vieraskynässä 2.10. Soili Poijula kritisoi sitä, että sananvapauden puolustajia on kuunneltu liikaa ja vaati lisää kontrollia internetiin lastensuojelun verukkeella.

Lasten suojelua ei tule laiminlyödä, mutta sen varjolla internetin hutkiminen ei osu maaliinsa. Poijulan vaatimat epämääräiset rajoittamistoimet ovat joko fiktiota tai kohdistuvat väärin.

Suodatusta perustellaan yhtäältä sillä, etteivät lapset ja muut satunnaiset nettiselailijat vahingossa törmäisi lapsipornoaineistoon. Toisaalta halutaan estää lapsipornon välittäminen. Jos joku haluaa levittää lailla tiukasti kiellettyä materiaalia, hän tuskin tekee sitä avoimessa verkossa. Niinpä nettisurfaajan todennäköisyys nähdä lapsipornoa vahingossa lienee äärimmäisen pieni. Suodatus ei taas pure suljettuihin verkkoihin tai suojattuihin tiedonsiirtomuotoihin.

Sosiaalisia ongelmia ei pitäisi yrittää ratkaista teknisin vippaskonstein. Esto-ohjelmilla on vaikea suodattaa keskustelusivuja, joilla mahdolliset uhrit voivat keskustella hyväksikäyttäjien kanssa. Tai sitten estetään myös kaikki muu keskustelu. Tällöin ylitetään helposti hyväksyttävyyden rajat perusoikeuksien rajoittamisessa, silti onnistumatta tavoitteessa.

Uusien kontrolli- ja sensurointimekanismien rakentamisessa on kaksi perustavaa ongelmaa: näiden keinojen käyttöalalla on aina taipumus laajentua hallitsemattomasti ja niiden purkaminen on poliittisesti erittäin vaikeaa. Siksi rajoituksiin ei pitäisi kevein perustein ryhtyä.

• Sunnuntaina 8.10. klo 19 mielenilmaus kynttilöiden kera Venäjän suurlähetystöllä Anna Politkovskajan muistoksi.
• Maanantaina 9.10. klo 14.00 Nouse jo! -mielenosoitus opintorahan puolesta eri kaupungeissa. Helsingissä kokoontuminen klo 13.30 Senaatintorilla. Katso lisätietoja.
• Tiistaina 10.10. hypätään polkupyörän selkään ja osallistutaan Kriittiselle pyöräretkelle, jonka tarkoitus on polkea letkana lenkki keskustan halki vaatien parempaa pyöräilymeininkiä. Kokoontuminen Havis Amandan patsaalla klo 16.30.
• Torstaina 12.10. kello 17 eduskuntatalolla mielenosoitus hedelmöityshoitojen rajaamista vastaan.

Uutinen Anna Politkovskajan kuolemasta järkytti. Aivan tolkuttomasti.

Politkovskaja oli niin tunnettu Putinin Venäjän arvostelija, ettei olisi uskonut edes maan turvallisuuspalvelun kehtaavan murhata häntä. Mutta kuinka sitten kävikään? Surullinen päivä koitti Tšetšenialle, Venäjälle, maailmalle ja ennen muuta sananvapaudelle. Politkovskajaa pidettiin suunnilleen ainoana riippumattomana Tšetšeniasta kertovana lähteenä. Kuka enää tämän jälkeen uskaltaa puhua avoimen kriittisesti Venäjän nykyhallinnosta Venäjällä?

Itse olen vain kerran ollut kuuntelemassa Politkovskajaa – Makasiineilla. Miksi kaikille hyville käy näin?

Huomenna sunnuntaina 8.10. kello 19 sytytämme kynttilät Venäjän suurlähetystöllä ihmisoikeustaistelija Anna Politkovskajan muistoksi.

Kuka ei ole vielä nähnyt uutta Helsinki.fi-portaalia? Käykää katsomassa (linkki aukeaa omaan ikkunaansa).

Otetaan vertailun vuoksi ote yliopiston käyttölupien käyttösäännöistä.

Käyttöluvan saaneilla on oikeus käyttää laitteistoja, ohjelmistoja ja tietoverkkoa luvan ehtojen mukaisesti yliopiston toimintaan liittyviin tehtäviin sekä vähäisessä määrin henkilökohtaiseen ei-kaupalliseen käyttöön.

Yliopisto Oyj ei tietystikään itse tätä periaatetta noudata. Avauduin asiasta myös aiemmin otsikolla Yliopisto alennustilassa.