Lauantainen paluu sujui melko hyvin, mitä nyt jossain Amsterdamin tienoilla rinkasta oli kaivettu vanha Canonin järkkäri, jota jäi kaipaamaan ainakin yksi sureva. Kilimanjaro oli ikkunastakin upea (ainakin upeampi kuin siitä otettu valokuva), joskin vähän pilvien ympäröimä. Sain ihkun synttärikortin öisen Kreetan yllä.

Viimeiset kuvat ovat galleriassa. Siellä ei tosin ole kauheasti ihmisistä kuvia, koska kai heille ja meille pitää vähän yksityisyyttäkin suoda. Naputtelen tässä vielä kuvatekstejä paikalleen.

En harrasta penkkiurheilua, mutta nähtyäni Afrikassa asti, miten jalkapallo yhdistää väkeä maailmankolkasta toiselle (vaikka loppuvaiheessa World Cup oli enemmänkin Euro Cup), päätin yrittää pakottaa itseni telkun ääreen ja katsoa ottelua. Jos vaikka saisin maistaa globaalia yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Onnistuinkin finaalimatsin toisella puoliskolla pääsemään töllöttimelle. En kokenut mitään ekstaattista, mutta näinpähän, että se Zidanen pusku oli aika ruma. Potkupallossahan käsiä ei käytetä pallon tai toisten hutkimiseen. Päätä vain.

Kesä, helle (Sambiassa oli kylmä), kohta mökki ja Ilosaari. Ja vähän töitäkin. Mutta aika hyvä meininki.

Huomaan kirjoittaneeni tältä matkalta kovin negatiivisesti. Olen pahoillani. Johtuu varmaan eniten luonteestani tai jostain, mutta helpommin kiinnitän huomiota asioihin, jotka kaipaavat mielestäni korjaamista. Tai ainakin helpommin sanon niistä ääneen.

Sanomatta on jäänyt esimerkiksi, kuinka suuri mahdollisuus tutustua maailmaan tämä matka on ollut. On epäreilua, että vain pienellä osalla maailman väestöä on mahdollisuus ja mielestään oikeus avartaa maailmankuvaansa matkailemalla (ja edistää samalla ilmastonmuutosta). Pelkät lennot tänne ja takaisin maksavat monen kuukauden täkäläisen keskipalkan, josta pitäisi maksaa kaikki muukin.

Sambialaiset kohtelevat meitä sellaisella ystävällisyydellä, jota emme olisi ansainneet. Ehkä meidän arvellaan tuovan maahan dollareita tai euroja ja houkuttelevan muita musunguja pohjoisesta tekemään samoin, mutta ehkä kyseessä on paremminkin ihmisten perusluonne, joka on positiivinen. Ovatkohan Sambialaiset ottaneet siirtomaavalloittajat yhtä sydämellisesti vastaan?

Yksi keskustelukumppanini myönsi oma-aloitteisesti, että ehkä hänen tulisi pikemminkin olla vihainen vaurauden epätasaisesta jakautumisesta, mutta hänkin jatkoi, ettei se olisi mikään ratkaisu, vaan asiaan täytyy suhtautua järkevästi ja miettiä, miten Sambian pahimmat ongelmat, kuten köyhyyden ja HIV:n, saisi ratkaistua.

Maassa asuu noin 74 heimoa, joilla on omat kielensä ja tapansa, mutta ne tulevat toimeen keskenään hämmästyttävän hyvin, eikä tribalismia juuri esiinny, saati sitten sotia. Hyvin erilainen tilanne siis kuin vaikkapa Ruandassa, jossa on kaksi heimoa, jotka ne ovat jatkuvasti toistensa kurkussa.

Tänään kolonialismin perintönä suuryritykset käärivät voittojaan paikallisesta työvoimasta ja raaka-aineista. Brittien imperialismi vaihtui vapaakauppaan. Pääoma kertyy esimerkiksi Etelä-Afrikkaan ja Isoon Britanniaan, eivätkä sambialaiset kostu esimerkiksi kuparikaivoksistaan juuri muuta kuin vähän työpaikkoja ja pienen veron verran. Jalostus ja voittojen käärintä tehdään muualla. Maahan ei investoida, ja tuotantovälineet ovat muualla. Eli rikkaat maat edelleen rikastuvat köyhän etelän kustannuksella ja pitävät tätä raaka-ainevarastonaan.

Ylihuomenna on paluulento, joten tämä jäänee viimeiseksi kirjoituksekseni Sambiasta käsin. Loput kuvat laittanen verkkoon vasta Suomesta. Toivon kaikkea hyvää tälle maalle ja sen ihmisille!

"Ihmiset kuuroutuvat antaessaan musiikin soida yhä kovemmin. Ja kuuroutuessaan he eivät voi muuta kuin antaa sen soida entistäkin kovemmin."

Näin sanoo Sabina Milan Kunderan Olemisen sietämättömässä keveydessä. Kertoja jatkaa:

"Ulkomailla hän oli todennut että musiikin muuttuminen meluksi oli koko planeetan kattava kehityskulku, joka johdattaisi ihmiskunnan täydellisen rumuuden aikakauteen. Rumuuden totaalisuus oli aluksi ilmennyt autojen, moottoripyörien, sähkökitaroiden, porien, kaiuttimien ja hälyttimien kaikkialle levittämänä akustisena rumuutena."

En voisi olla Sabinan kanssa enemmän samaa mieltä. Sillä erotuksella, että hän ei pidä musiikista, minä rakastan sitä. Silti en voi sietää "musiikiksi naamioitua melua", sillä kun kuulen musiikkia, sitä on vaikeaa olla kuuntelematta. Mutta jos siitä ei saa mitään selvää tai samalla pitäisi tehdä jotain muuta, tulen vain kiukkuiseksi. Ainakin jos korviin sattuu.

Sambiassa on ilmeisesti joku juttu soittaa musaa aivan liian kovalla. Ilmiöön törmää tavallisimmin kaupoissa ja toreilla, missä liikkeen pitäjä houkuttelee asiakkaita liikkeestään pauhaavalla musiikilla. Ja busseissa ja autoissa. Yhteistä näille yleensä on se, että äänenvoimakkuus on niin suuri, etteivät kaiuttimet kestä sitä, vaan ääni säröytyy erittäin pahasti ja musiikista tulee puuroa. Varsinkaan keskustelusta ei meinaa tulla kerrassaan mitään, kun vieraalla aksentilla puhutusta vieraasta kielestä voi olla muutenkin hankalaa saada selvää.

Tällainen melu on niin kauheaa, absoluuttista akustista rumuutta. En voi ymmärtää.