"Ihmiset kuuroutuvat antaessaan musiikin soida yhä kovemmin. Ja kuuroutuessaan he eivät voi muuta kuin antaa sen soida entistäkin kovemmin."

Näin sanoo Sabina Milan Kunderan Olemisen sietämättömässä keveydessä. Kertoja jatkaa:

"Ulkomailla hän oli todennut että musiikin muuttuminen meluksi oli koko planeetan kattava kehityskulku, joka johdattaisi ihmiskunnan täydellisen rumuuden aikakauteen. Rumuuden totaalisuus oli aluksi ilmennyt autojen, moottoripyörien, sähkökitaroiden, porien, kaiuttimien ja hälyttimien kaikkialle levittämänä akustisena rumuutena."

En voisi olla Sabinan kanssa enemmän samaa mieltä. Sillä erotuksella, että hän ei pidä musiikista, minä rakastan sitä. Silti en voi sietää "musiikiksi naamioitua melua", sillä kun kuulen musiikkia, sitä on vaikeaa olla kuuntelematta. Mutta jos siitä ei saa mitään selvää tai samalla pitäisi tehdä jotain muuta, tulen vain kiukkuiseksi. Ainakin jos korviin sattuu.

Sambiassa on ilmeisesti joku juttu soittaa musaa aivan liian kovalla. Ilmiöön törmää tavallisimmin kaupoissa ja toreilla, missä liikkeen pitäjä houkuttelee asiakkaita liikkeestään pauhaavalla musiikilla. Ja busseissa ja autoissa. Yhteistä näille yleensä on se, että äänenvoimakkuus on niin suuri, etteivät kaiuttimet kestä sitä, vaan ääni säröytyy erittäin pahasti ja musiikista tulee puuroa. Varsinkaan keskustelusta ei meinaa tulla kerrassaan mitään, kun vieraalla aksentilla puhutusta vieraasta kielestä voi olla muutenkin hankalaa saada selvää.

Tällainen melu on niin kauheaa, absoluuttista akustista rumuutta. En voi ymmärtää.