Odotellessani Israelin räävittömien paitsi siviileihin, myös näköjään YK:n tarkkailijoihin kohdistuvien sotatoimien loppumista toivon EU:n kerrankin tekevän jotakin. Yhdysvalloilla ja Venäjällä liikaa lehmiä ojassa voidakseen toimia välittäjinä rauhanneuvotteluissa. Yhdysvaltojahan voidaan oikeastaan pitää sodan osapuolena, niin läheinen liittolainen se Israelille aseistajan ja rahoittajan roolissa on.

Sen sijaan EU:lla britit poislukien lienee, ihme kyllä, jotakin uskottavuutta jäljellä, joten nyt sen kuuluisi Suomen johdolla puuttua asioiden kulkuun. Epäilen kyllä hieman kaupanedistämisyhdistys EU:n kykyä reagoida tässäkään asiassa. Ehkä se piiloutuu jonkin tekosyyn taakse, vähän kuten kuvassa poliisirivistön.

Kuten näkyy, EU tarvitsee poliiseja suojaksi kansalaisiltaan. Mutta eiväthän kauppaliitot tai kapitalistiset markkinavoimat ole ennenkään kansaa tarvinneet – ei vaikka puitteita kutsuttaisiin demokraattisiksi.

Sekavaa, eikö. En minä kyllä hyväksy sotilaidenkaan tappamista – ihmisiä hekin ovat naamionsa alla.

En enää vaadi lisää nykyisen kaltaisia pyöräteitä. Vaadin pyöräkaistoja! Mielipiteeni asiasta on kypsynyt vähitellen, ja perusteluja seuraa.

Kun kaupunkiin – vaikkapa Helsinkiin – rakennetaan uusi pyörätie, se tehdään tyypillisesti puolittamalla jalkakäytävä. Kevyen liikenteen osuutta tiestä saatetaan hieman leventää ajoradan suuntaan, mutta joka tapauksessa kävelyalue jää aina liian pieneksi.

Jalankulkijat kävelevät aina missä sattuu. Etenkin jos jalankulkijoita on samassa porukassa kaksi tai enemmän, he levittäytyvät helposti koko käytettävissä olevalle alueelle, eivätkä ymmärrä olevansa osa liikennevirtaa. Tästä ei kuitenkaan pidä jalankulkijoita moittia, sillä kaupungissa tulee aina olla riittävästi tilaa kaikenlaiselle käyskentelylle, jonka mukaan muu liikenne tulee sovittaa.

Niinpä, jos pyöräilijät ja jalankulkijat ahdetaan samalle, liian kapealle väylälle, syntyy väistämättä konflikteja, jotka yleensä ovat lähinnä harmittomia, mutta eivät aina. Joka tapauksessa liikkumisen sujuvuus vähenee. Pyörällä liikkumisen pitäisi olla mahdollisimman sujuvaa, jotta esimerkiksi työmatkapyöräilyä voitaisiin lisätä. Nykytilanne on yksi esimerkki liikennesuunnittelusta, jossa tunnutaan pitävän pyöräilyä enemmänkin liikkumis- kuin liikennemuotona. Sunnuntaipyöräilijälle ei olekaan niin väliä, jos välillä joutuu satulasta laskeutumaan. Tiistaipyöräilijälle on.

Pyöräilijöiden sijoittamisella jalankulkijoiden sekaan on myös toinen, yllättävämpi vaikutus: autoilijat oppivat, että pyöräilijät pysyvät poissa silmistä, poissa mielistä. Niinpä pyöräilijöihin ei koskaan oikein totuta; ajoradalla pyöräilijöitä kohdellaan rikollisina tai vähintään esteinä riippumatta siitä, ajavatko nämä suurinta (autoille) sallittua nopeutta vai eivät. (Sivuhuomio: nopeusrajoitukset eivät koske moottorittomia polkupyöriä, mutta toki holtiton ajo voidaan tulkita liikenteen vaarantamiseksi.)

Tästä pyöräilijöihin tottumattomasta autoilukulttuurista taas seuraa, etteivät monet uskalla pyöräillä ajoradalla, vaikka se on monin paikoin ainoa (lainmukainen) vaihtoehto.

Oikea ratkaisu olisi tehdä rotvallilla sekä jalkakäytävästi että ajoradasta erotettu pyörätie, jolle ei muilla tienkäyttäjillä olisi mitään asiaa. Tai tilanpuutteessa muutoin selkeästi merkitty pyöräkaista, joka olisi fyysisesti osa ajorataa eikä jalkakäytävää. Tietysti reitit tulisi suunnitella niin, ettei tarpeettomia tienylityksiä tai tien päättymisiä olisi aivan loputtomasti, kuten nykyisin. Mallia voisi käydä hakemassa esimerkiksi Amsterdamista tai Kööpenhaminasta. Jopa Stavanger ja Edinburgh näyttivät tässä suhteessa edistykselliseltä.

Vaadittu tila otettaisiin tietysti autokaistasta, joita monin paikoin on samaan suuntaan kaksi. Monissa tapauksissa lisäksi leveästä jalkakäytävä/pyörätiestäkin voisi lohkaista osan, kun pyörätie siitä erotettaisiin.

Bonuksena vielä mainittakoon, että mikäli pyöräilijät siirtyisivät suurin joukoin ajoradalle, sillä olisi mahdollisesti muitakin positiivisia vaikutuksia pitkällä aikavälillä, kuten autoilun väheneminen. Ottakaa ne autotiet haltuun!

Israelin suorittamat kollektiivirangaistukset Palestiinassa ja Libanonissa lopetettava - mielenosoitukset Helsingissä ja Tampereella 24.7.

Israel on viime viikkoina tuhonnut palestiinalaisalueilla sähkövoimaloita, siltoja ja vesilaitoksia ja on nyt sulkenut palesiinalaisalueiden rajat yhä tiukemmin. Se on myös jatkanut ilmaiskuja Gazan kaupunkeihin.

Israelin iskut Libanoniin Hizbollahin toimien jälkeen ovat toisto Gazan kollektiivisista rangaistuksista. Samaan aikaan Israel on lisännyt painostusta Syyriaa ja Irania vastaan. Keskiviikkoiltana taisteluja on käyty jo Israelin ja Libanonin rajalla.

Libanonin pommituksissa on kuollut jo yli 300 ihmistä, yli puoli miljoonaa on joutunut pakolaiseksi ja kärsii suuresta veden ja ruuan puutteesta. Libanonin päätiet on tuhottu, eikä monille alueille pystytä toimittamaan ruokaa, lääkkeitä ja muuta tarvittavaa. Kotien, kirkkojen, moskeijoiden ja huoltoasemien pommittamisen lisäksi suurimmat viljelykset ja lääketehdas on tuhottu.

Yhteensä Israelin sotatoimet ovat vaatineet jo satojen ihmisten hengen.

Suomella on EU:n puheenjohtajamaana erityinen velvollisuus toimia Lähi-idän demokratian ja rauhan puolesta. Suomen on Yhdysvaltojen edessä nöyristelyn sijasta otettava rohkeasti kantaa ja osoitettava ainutlaatuinen vaikuttamismahdollisuutensa.

Pysäyttäkää sota -verkosto järjestää maanantaina 24.7. mielenosoituksia Israelin sotatoimia vastaan. Kulkue lähtee Helsingissä klo 17 Kiasmalta päättyen Israelin suurlähetystölle (Yrjönkatu 36). Tampereella kokoonnutaan samaan aikaan Hämeenpuiston tapahtuma-aukiolle.

Suurlähetystölle marssittiin jo maanantaina 17.7. noin kolmen sadan mielenosoittajan äänekkäänä ja monikulttuurisena kulkueena. Mielenosoituksia tullaan jatkamaan joka maanantai klo 17 niin kauan, kun Israel jatkaa Libanonin pommittamista.

Lisätietoja: www.pysayttakaasota.net

Ei niin, että tässä olisi mitään uutta, mutta taas tuntuu käsittämättömältä, miten noinkin mahtavan maan linjaukset voivat olla näin puolueellisia, epäreiluja ja kohtuuttomia. Pieni esimerkki:

Valkoinen talo vaivautui oikein julkaisemaan tiedotteen siitä, kuinka Yhdysvallat tuomitsee kahden isralilaissotilaan sieppauksen. Suhteellisuudentajua?

Koko muu maailma tuomitsee Israelin vastatoimet, esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön sanoin: "Ei ole olemassa mitään oikeutusta sille, että Israel tuhoaa siviilien infrastruktuuria niin Libanonissa kuin palestiinalaisalueillakin ja aiheuttaa siviileille kärsimystä suhteettomalla voimankäytöllä." Sen sijaan Bush sanoo (vapaa käännös): "Israelilla on oikeus puolustaa itseään. Jokaisen maan täytyy puolustautua terrorihyökkäyksiä ja viattomien ihmisten tappamista vastaan."

Uutiset tänään: "Israel on jatkanut iskujaan Libanonissa kuudetta päivää. Useita libanonilaissiviilejä kuoli Israelin ohjusiskussa Sidonissa Etelä-Libanonissa. Lähteistä riippuen uhrien lukumääräksi ilmoitetaan 10 tai 12. Iskussa loukkaantui seitsemän ihmistä."

Bushin retoriikka vuotaa. Onko edes Yhdysvalloissa ketään, joka ei näkisi seulan läpi? Ilmeisesti on, sillä muuten tuki Israelin hallituksen toimille olisi loppunut jo ja Bush nuorempi istuisi Ehud Olmertin kanssa kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa, juuri siinä samassa, jolta Bush halusi amerikkalaissotilaille syytesuojan.

Tiedoksi niille, jotka eivät saa eilistä Hesaria käsiinsä: Nuorisotutkimusverkoston tutkijat Tommi Hoikkala ja Mikko Salasuo julkaisivat pikavauhdilla vapun jälkeen opetusministeriön tilauksesta artikkelikokoelman, jossa ruoditaan poliittista vaikuttamista eri vinkkeleistä. "Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta" -nimellä julkaistuun verkkoläpyskään pyydettiin kirjoittajiksi erityisesti aktivisteja, mutta myös tutkijoita, toimittajia ja poliitikoita. Teksti on ladattavissa PDF:nä.

Koko tekstiä en ole vielä lukenut, mutta joukossa näyttäisi olevan erittäin hyvää läppää. Esimerkiksi Akuliina Saarikoski kirjoittaa näin:

Suora toiminta määrittää poliittisen toiminnan kokonaan uudelleen. Suoran toiminnan näkökulmasta perinteinen (puolue)poliittinen toiminta tai kansalaisaktivismi ei varsinaisesti olekaan poliittista toimintaa ollenkaan vaan enemmänkin hegemonisen yhteiskuntajärjestelmän reformistista näpertelyä ja uusintamista. Tästä näkökulmasta tämänkin artikkelikokoelman tarkoitus näyttäytyy epäilyttävänä. Miksi selvityksen tilannut opetusministeriö on niin huolissaan nuorten kansalaisaktivismin tilasta? Eikö vain kaiken tarkoitus olekin muokata räväköistä poliittisista kannanotoista (ja irtiotoista) hyväksyttävää vetoomusten keräilyä ja hillittyjä mielenosoituksia eduskuntatalon edessä?

Vaikka olenkin itse osallistunut lähinnä tähän Akuliinan suomimaan nöyrään kansalaisaktivismiksi kutsuttavaan toimintaan, on tämä kritiikki erittäin paikallaan. Olen hienoisella epäuskolla seurannut sivusta sitä tekopyhyyttä, jolla valtiovalta yrittää kannustaa nuoria "vaikuttamaan". Sen lisäksi, että tämä vaikuttaminen jää vaille merkityssisältöjä ja tyhjäksi sanaksi, vaikuttamisen keinot ovat tarkkaan ennalta rajattuja, ja politiikan näyttämöksi halutaan edelleen nostaa puolueet ja muut perinteiset poliittiset instituutiot. Nuorille toitotetaan: äänestäkää, liittykää puolueeseen! Jopa artikkelikokoelman toimittajista toinen toteaa johdannossa: "valloittakaa jokin vähintään keskisuuri puolue". Tämä ehkä olisikin tehokkain tapa nykyisen järjestelmän sisällä, mutta entä jos kritiikki kohdistuukin järjestelmän rakenteisiin?

Voi sentään, jos nuoret erehtyvät "vaikuttamaan" itse valitsemallaan tavalla, joka voi vieläpä poiketa kylttien heiluttelusta eduskuntatalon edessä. Kyllä sitten paheksuntaa riittää, yleensä suurten ikäluokkien edustajilta, joiden on vaikea ymmärtää, mitä nuoret oikein inisevät. Ovathan he itse varmistaneet nämä samat nuoret eläkkeidensä nettomaksajiksi, minkä jopa EVAn Sixten Korkman toteaa. Tuntuu, että poliittinen kuilu sukupolvien välillä repeää koko ajan yhä leveämmäksi.

Pääministeri Vanhasen artikkelin riveiltä ja rivien välistä taas huokuu mielipide, jonka mukaan radikaali aktivismi ei ole yhteiskunnallista tai poliittista toimintaa lainkaan. Kyllä sentään hänen nuoruudessaan nuoret olivat aktiivisia, kun taas tämän päivän nuoriso harrastaa vain "kansalaistoimintaa" ja bilettelyä. No niin kai. Ehkä hänenkin kotikylässään lapset liitettiin puolueeseen ennen kuin oppivat edes lukemaan ja pitäjän ainoa nuorisokerho oli nykyisen Maaseudun nuorten liiton kyläyhdistys. Siinä vasta bilettely oli kaukana ja "kansalaistoiminta" oli kunnon kansalaistoimintaa!

Lauantainen paluu sujui melko hyvin, mitä nyt jossain Amsterdamin tienoilla rinkasta oli kaivettu vanha Canonin järkkäri, jota jäi kaipaamaan ainakin yksi sureva. Kilimanjaro oli ikkunastakin upea (ainakin upeampi kuin siitä otettu valokuva), joskin vähän pilvien ympäröimä. Sain ihkun synttärikortin öisen Kreetan yllä.

Viimeiset kuvat ovat galleriassa. Siellä ei tosin ole kauheasti ihmisistä kuvia, koska kai heille ja meille pitää vähän yksityisyyttäkin suoda. Naputtelen tässä vielä kuvatekstejä paikalleen.

En harrasta penkkiurheilua, mutta nähtyäni Afrikassa asti, miten jalkapallo yhdistää väkeä maailmankolkasta toiselle (vaikka loppuvaiheessa World Cup oli enemmänkin Euro Cup), päätin yrittää pakottaa itseni telkun ääreen ja katsoa ottelua. Jos vaikka saisin maistaa globaalia yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Onnistuinkin finaalimatsin toisella puoliskolla pääsemään töllöttimelle. En kokenut mitään ekstaattista, mutta näinpähän, että se Zidanen pusku oli aika ruma. Potkupallossahan käsiä ei käytetä pallon tai toisten hutkimiseen. Päätä vain.

Kesä, helle (Sambiassa oli kylmä), kohta mökki ja Ilosaari. Ja vähän töitäkin. Mutta aika hyvä meininki.

Huomaan kirjoittaneeni tältä matkalta kovin negatiivisesti. Olen pahoillani. Johtuu varmaan eniten luonteestani tai jostain, mutta helpommin kiinnitän huomiota asioihin, jotka kaipaavat mielestäni korjaamista. Tai ainakin helpommin sanon niistä ääneen.

Sanomatta on jäänyt esimerkiksi, kuinka suuri mahdollisuus tutustua maailmaan tämä matka on ollut. On epäreilua, että vain pienellä osalla maailman väestöä on mahdollisuus ja mielestään oikeus avartaa maailmankuvaansa matkailemalla (ja edistää samalla ilmastonmuutosta). Pelkät lennot tänne ja takaisin maksavat monen kuukauden täkäläisen keskipalkan, josta pitäisi maksaa kaikki muukin.

Sambialaiset kohtelevat meitä sellaisella ystävällisyydellä, jota emme olisi ansainneet. Ehkä meidän arvellaan tuovan maahan dollareita tai euroja ja houkuttelevan muita musunguja pohjoisesta tekemään samoin, mutta ehkä kyseessä on paremminkin ihmisten perusluonne, joka on positiivinen. Ovatkohan Sambialaiset ottaneet siirtomaavalloittajat yhtä sydämellisesti vastaan?

Yksi keskustelukumppanini myönsi oma-aloitteisesti, että ehkä hänen tulisi pikemminkin olla vihainen vaurauden epätasaisesta jakautumisesta, mutta hänkin jatkoi, ettei se olisi mikään ratkaisu, vaan asiaan täytyy suhtautua järkevästi ja miettiä, miten Sambian pahimmat ongelmat, kuten köyhyyden ja HIV:n, saisi ratkaistua.

Maassa asuu noin 74 heimoa, joilla on omat kielensä ja tapansa, mutta ne tulevat toimeen keskenään hämmästyttävän hyvin, eikä tribalismia juuri esiinny, saati sitten sotia. Hyvin erilainen tilanne siis kuin vaikkapa Ruandassa, jossa on kaksi heimoa, jotka ne ovat jatkuvasti toistensa kurkussa.

Tänään kolonialismin perintönä suuryritykset käärivät voittojaan paikallisesta työvoimasta ja raaka-aineista. Brittien imperialismi vaihtui vapaakauppaan. Pääoma kertyy esimerkiksi Etelä-Afrikkaan ja Isoon Britanniaan, eivätkä sambialaiset kostu esimerkiksi kuparikaivoksistaan juuri muuta kuin vähän työpaikkoja ja pienen veron verran. Jalostus ja voittojen käärintä tehdään muualla. Maahan ei investoida, ja tuotantovälineet ovat muualla. Eli rikkaat maat edelleen rikastuvat köyhän etelän kustannuksella ja pitävät tätä raaka-ainevarastonaan.

Ylihuomenna on paluulento, joten tämä jäänee viimeiseksi kirjoituksekseni Sambiasta käsin. Loput kuvat laittanen verkkoon vasta Suomesta. Toivon kaikkea hyvää tälle maalle ja sen ihmisille!

"Ihmiset kuuroutuvat antaessaan musiikin soida yhä kovemmin. Ja kuuroutuessaan he eivät voi muuta kuin antaa sen soida entistäkin kovemmin."

Näin sanoo Sabina Milan Kunderan Olemisen sietämättömässä keveydessä. Kertoja jatkaa:

"Ulkomailla hän oli todennut että musiikin muuttuminen meluksi oli koko planeetan kattava kehityskulku, joka johdattaisi ihmiskunnan täydellisen rumuuden aikakauteen. Rumuuden totaalisuus oli aluksi ilmennyt autojen, moottoripyörien, sähkökitaroiden, porien, kaiuttimien ja hälyttimien kaikkialle levittämänä akustisena rumuutena."

En voisi olla Sabinan kanssa enemmän samaa mieltä. Sillä erotuksella, että hän ei pidä musiikista, minä rakastan sitä. Silti en voi sietää "musiikiksi naamioitua melua", sillä kun kuulen musiikkia, sitä on vaikeaa olla kuuntelematta. Mutta jos siitä ei saa mitään selvää tai samalla pitäisi tehdä jotain muuta, tulen vain kiukkuiseksi. Ainakin jos korviin sattuu.

Sambiassa on ilmeisesti joku juttu soittaa musaa aivan liian kovalla. Ilmiöön törmää tavallisimmin kaupoissa ja toreilla, missä liikkeen pitäjä houkuttelee asiakkaita liikkeestään pauhaavalla musiikilla. Ja busseissa ja autoissa. Yhteistä näille yleensä on se, että äänenvoimakkuus on niin suuri, etteivät kaiuttimet kestä sitä, vaan ääni säröytyy erittäin pahasti ja musiikista tulee puuroa. Varsinkaan keskustelusta ei meinaa tulla kerrassaan mitään, kun vieraalla aksentilla puhutusta vieraasta kielestä voi olla muutenkin hankalaa saada selvää.

Tällainen melu on niin kauheaa, absoluuttista akustista rumuutta. En voi ymmärtää.