Mosi-o-Tunya, savu-joka-pitää-meteliä, Sambian ylpeys. Tunnetaan myös nimellä Victorian putoukset. Kyllä se kannatti nähdä. Livingstonen ja putousten liepeille on syntynyt hyvin vireää matkailuyrittäjyyttä, ja turisteja, joista hämmästyttävän suuri osa tulee Yhdysvalloista, kierrätetään Zambesi-joella, hyppimässä benji-hyppyjä, ajelemassa tai kävelemässä luonnonpuistossa, laskemassa tai nousemassa koskia ja niin edelleen.

Olimme lyhyellä, kolmen tunnin kävelysafarilla Livingstonen pikkupuistossa, mutta ehdimme nähdä kosolti afrikkalaista eläimystöä ja kasvustoa. Harmi vain, kun tunnistimme niitä, varsinkin lintuja, kovin huonosti. Näimme kuitenkin monia isoja elukoita, kuten ronsuja, kirahveja ja antilooppeja, ja ennen muuta, GNU-parven. Jopa maan ainoat valkoiset sarvikuonot. Sekä tietysti muurahaiskorennon, jonka saalistustapa oli kiehtova!

Kävimme myös joella, niin sanotulla booze cruisella. Ei siellä ollut pakko dokata. Tiesittekö, että virtahevot viettävät koko päivän vedessä syömättä mitään ja nousevat päiväksi maalle syömään ruohoa. Tarina kertoo kuulemma, että hipot pyysivät jumalalta lupaa päästä veteen, koska kuuma aurinko poltti niiden ihoa maalla. Jumala ei ensin suostunut tuon tonnikeijun pyyntöön, koska nehän olisivat syöneet vedet tyhjiksi kaloista. Hipot sitten lupasivat olla kasvissyöjiä ja muutenkin syömättä kaloja. Varmemmaksi vakuudeksi niiden täytyi sitten alkaa vielä "haukotella", aukoa suutaan todistaakseen, ettei suussa ole mitään elukoita. Tämän tarinan kuulin risteilyveneemme kapteenilta.

Kepan vierasmajassa on upea kirjahylly, siis sisältönsä puolesta. Siellä on laatukirjoja kuten Pikku-Prinssi, jossa kerrotaan baobab-puista. Näitä puita on siis todella olemassa, ja ne saattavat elää nelituhatvuotiaiksi. Lisäksi miltei kaikkia osia niistä voidaan käyttää johonkin hyödylliseen tarkoitukseen. Silti niitä on jäljellä. Ne ovat myös kauniita katsella. Ensimmäinen, toinen ja kolmas.