Terveiset Sambiasta
Saavuimme Lusakaan eilen. Miten viehättävä pikkukaupunki varustettuna miljoonalla asukkaalla, tai jotain. Ihmiset ovat kovin ystävällisiä ja tarjoavat apuaan ja palveluksiaan, jopa enemmän kuin tarpeen olisi.
Olemme yrittäneet metsästää kontaktejamme, löytää vähän ruokaa, kaupan, puhelimen ja sen sellaista. Dna:n liittymää ei täällä saa toimimaan, vaikka ulkoministeriön sivuilla niin väitetään, mutta Elisa näyttäisi toimivan. Elinan numeroon voisi siis tekstata, jos tarvis olisi. Sähköposti toimii nettikahviloitse, mutta oma verkkoyhteyskin olisi mukava.
Tänne tulo sujui ongelmitta, ja Nairobista löytyi jatkoyhteys, kunhan vähän aikaa odoteltiin, että virkailijat keksivät oikean lähtöportin.
Paljon emme ole ehtineet vielä paikkaan tutustua, mutta pinnalliset havainnot kertovat, että liikenne on siirtomaavallalta peritysti vasemmanpuoleista, ja tien yli on aluksi vaikea päästä. Lopulta autot kai kuitenkin väistävät. Risteyksissä autojen välissä puikkelehtii paljon kaikenlaisen tilpehöörän myyjiä. Lyijyllinen ja lyijytön bensa on saman hintaista. Autot joko polttavat jotain kamalaa litkua tai niiden moottorit on tehty jotenkin hassusti, sillä suurimmasta osasta dieselautoja tulee aivan kamala katku, minkä takia kaupungin ilma on aika huonoa.
Ostokset ovat lähes yhtä kalliita kuin Suomessa kwachan korkean kurssin takia tai jostain muusta syystä, mikä on kamalaa ottaen huomioon, että niin monet sambialaiset elävät alle dollarilla päivä.
Jopa brittiläinen matkaopaskirjamme kertoo, että IMF:n rakennesopeutusohjelmat yksityistämisine ja koulutuksen sekä terveydenhuollon alasajoineen ovat aiheuttaneet paljon enemmän ongelmia kuin ovat ratkaisseet. Edes kaupan vapauttaminen ei ole johtanut talousliberalismiuskovaisten toivomaan tulokseen vaan päinvastoin, kuten globalisaatiokriitikot ovat koko ajan sanoneet: paikalliselta pienteollisuudelta meni kilpailukyky ja työpaikat suurimmaksi osaksi, ja työttömyydestä on tullut paljon aiempaa suurempi ongelma.
(Päiväsin tämän kirjoituksen ja pari seuraavaa kirjoitusajankohdan mukaan; nettiin ne päätyivät vähän myöhemmin.)
Olemme yrittäneet metsästää kontaktejamme, löytää vähän ruokaa, kaupan, puhelimen ja sen sellaista. Dna:n liittymää ei täällä saa toimimaan, vaikka ulkoministeriön sivuilla niin väitetään, mutta Elisa näyttäisi toimivan. Elinan numeroon voisi siis tekstata, jos tarvis olisi. Sähköposti toimii nettikahviloitse, mutta oma verkkoyhteyskin olisi mukava.
Tänne tulo sujui ongelmitta, ja Nairobista löytyi jatkoyhteys, kunhan vähän aikaa odoteltiin, että virkailijat keksivät oikean lähtöportin.
Paljon emme ole ehtineet vielä paikkaan tutustua, mutta pinnalliset havainnot kertovat, että liikenne on siirtomaavallalta peritysti vasemmanpuoleista, ja tien yli on aluksi vaikea päästä. Lopulta autot kai kuitenkin väistävät. Risteyksissä autojen välissä puikkelehtii paljon kaikenlaisen tilpehöörän myyjiä. Lyijyllinen ja lyijytön bensa on saman hintaista. Autot joko polttavat jotain kamalaa litkua tai niiden moottorit on tehty jotenkin hassusti, sillä suurimmasta osasta dieselautoja tulee aivan kamala katku, minkä takia kaupungin ilma on aika huonoa.
Ostokset ovat lähes yhtä kalliita kuin Suomessa kwachan korkean kurssin takia tai jostain muusta syystä, mikä on kamalaa ottaen huomioon, että niin monet sambialaiset elävät alle dollarilla päivä.
Jopa brittiläinen matkaopaskirjamme kertoo, että IMF:n rakennesopeutusohjelmat yksityistämisine ja koulutuksen sekä terveydenhuollon alasajoineen ovat aiheuttaneet paljon enemmän ongelmia kuin ovat ratkaisseet. Edes kaupan vapauttaminen ei ole johtanut talousliberalismiuskovaisten toivomaan tulokseen vaan päinvastoin, kuten globalisaatiokriitikot ovat koko ajan sanoneet: paikalliselta pienteollisuudelta meni kilpailukyky ja työpaikat suurimmaksi osaksi, ja työttömyydestä on tullut paljon aiempaa suurempi ongelma.
(Päiväsin tämän kirjoituksen ja pari seuraavaa kirjoitusajankohdan mukaan; nettiin ne päätyivät vähän myöhemmin.)
Kommentit
Ei kommenttia
Lisää kommentti