Jos kannattaisi tasa-arvoa, ei olisi mukavaa olla nainen, varsinkaan Sambiassa. Naisen asema on suomalaiseen tasoon tottuneelle niin surkea, ettei sitä oikein voi sanoin kuvailla. Alkaen nyt vaikka siitä, että naisen, josta on tullut miehen omaisuutta naimisiinmenon myötä (ks. aiempi kirjoitus Sambialainen naimakauppa), täytyy kelvata miehelle alusta loppuun, sillä muuten mies voi palauttaa tämän takaisin perheelleen. Tietysti, mikäli perhe tätä takaisin huolii. Tottahan toki mies voi myös tehdä omaisuudelleen mitä haluaa, alkaen nyt vaikka fyysisestä pahoinpitelystä. Tokikaan nainen ei yleensä voi tehdä yksin sellaisia tavallisia asioita kuin solmia vuokrasopimusta, vaan tarvitsee miehen taustalleen (ainakin, jos ja kun vuokranantaja on mies). Mies haluaa asioida miehen kanssa, naimatonta naista ei oteta vakavasti.

Näin paikallisessa joukkoliikeennevälineessä, minibussissa, nuoren naisen lukevan opasta, joka opasti naista alistumaan miehelleen tukeutuen Raamatun teksteihin, lähinnä luomiskertomukseen. Sivumennen sanoen busseissa aika moni näyttäisi lukevan eksegeettistä kirjallisuutta (Raamatun selitysoppia), ja Sambia onkin erittäin voimakkaasti kristillinen maa. Lähetystyö on tehty perusteellisesti. Jopa suuryritysten promokampanjoiden yhteydessä saattaa olla osana ohjelmaa jumalanpalvelus.

Kyseisessä oppaassa kerrottiin, että nainen on miehen apulainen ja luomistyön viime silaus. Nainen on tehty miehestä (tämän kylkiluusta) ja miestä varten (from man for man). Tällä perusteltiin sitä, että naisen tulee palvella miestä ja olla tälle mieliksi. Käytännössähän naiset pyörittävät kotitalouden, ja esimerkiksi työttömyyden sattuessa miehelle saattavat tuoda lisäksi ruokarahatkin kotiin, sillä eihän mies voi alistua myymään leipomuksia torilla. Sen sijaan ruokapöytään istuu vain mies, arvovieraat ja ehkä jokunen muu perheenjäsen, ainakin perinteisemmissä perheissä.

Olin jo toivottamassa lähetystyön ja sen seuraukset alimpaan helvettiin ja pirun perimäksi kunnes tajusin keskusteltuani feministiksi itseään nimittävän nuoren naisen kanssa, että naisen asema olisi yhtä huono, vaikka mukaan olisi sekoitettu mikä tahansa muu uskonto tai rinnasteinen aatevirtaus. Nyt se sattuu olemaan kristinusko, mutta pohjalta tulee hyvin vahvasti läpi paikallinen kulttuuri, joka paljon vahvemmin osoittaa sen naisen paikan. Kristinusko sattuu vain olemaan se, jolla sitä nykyisin voidaan perustella. Jos Suomessa tehtäisiin valtavirtaista raamatuntulkintaa edustava opas naisen asemasta, siinä luultavasti korostettaisiin aivan muita Raamatun kohtia. Uskonto ei siis välttämättä ole kaiken pahan alku ja juuri, mutta sitä on helppo käyttää käsikassarana mitä erilaisimpiin tarkoituksiin.

Oppia ikä kaikki.

Mosi-o-Tunya, savu-joka-pitää-meteliä, Sambian ylpeys. Tunnetaan myös nimellä Victorian putoukset. Kyllä se kannatti nähdä. Livingstonen ja putousten liepeille on syntynyt hyvin vireää matkailuyrittäjyyttä, ja turisteja, joista hämmästyttävän suuri osa tulee Yhdysvalloista, kierrätetään Zambesi-joella, hyppimässä benji-hyppyjä, ajelemassa tai kävelemässä luonnonpuistossa, laskemassa tai nousemassa koskia ja niin edelleen.

Olimme lyhyellä, kolmen tunnin kävelysafarilla Livingstonen pikkupuistossa, mutta ehdimme nähdä kosolti afrikkalaista eläimystöä ja kasvustoa. Harmi vain, kun tunnistimme niitä, varsinkin lintuja, kovin huonosti. Näimme kuitenkin monia isoja elukoita, kuten ronsuja, kirahveja ja antilooppeja, ja ennen muuta, GNU-parven. Jopa maan ainoat valkoiset sarvikuonot. Sekä tietysti muurahaiskorennon, jonka saalistustapa oli kiehtova!

Kävimme myös joella, niin sanotulla booze cruisella. Ei siellä ollut pakko dokata. Tiesittekö, että virtahevot viettävät koko päivän vedessä syömättä mitään ja nousevat päiväksi maalle syömään ruohoa. Tarina kertoo kuulemma, että hipot pyysivät jumalalta lupaa päästä veteen, koska kuuma aurinko poltti niiden ihoa maalla. Jumala ei ensin suostunut tuon tonnikeijun pyyntöön, koska nehän olisivat syöneet vedet tyhjiksi kaloista. Hipot sitten lupasivat olla kasvissyöjiä ja muutenkin syömättä kaloja. Varmemmaksi vakuudeksi niiden täytyi sitten alkaa vielä "haukotella", aukoa suutaan todistaakseen, ettei suussa ole mitään elukoita. Tämän tarinan kuulin risteilyveneemme kapteenilta.

Kepan vierasmajassa on upea kirjahylly, siis sisältönsä puolesta. Siellä on laatukirjoja kuten Pikku-Prinssi, jossa kerrotaan baobab-puista. Näitä puita on siis todella olemassa, ja ne saattavat elää nelituhatvuotiaiksi. Lisäksi miltei kaikkia osia niistä voidaan käyttää johonkin hyödylliseen tarkoitukseen. Silti niitä on jäljellä. Ne ovat myös kauniita katsella. Ensimmäinen, toinen ja kolmas.

Sambiaa ei vielä ensimmäisen viikon jälkeen ole tullut nähtyä muualta kuin pääkaupungistaan Lusakasta, jossa on kuulemma pari miljoonaa asukasta, toisin kuin aiemmin kirjoitin. Ihmettelin, että missä he kaikki ovat, ja sain tietää, että eräät esikaupunkialueet ovat keskustaa tiheämmin asuttuja. Asumalähiöistä katsottuna kaupunki on myös ilmeisen eri näköinen. Toivottavasti saamme esikaupunkialueille jossain vaiheessa jonkun paikallisen oppaaksemme; meidän ei suositeltu lähtevän tutustumisretkelle kahdestaan.

Sadekausi on loppunut noin kuukausi sitten, ilmeisesti myöhemmin kuin yleensä. Täällä piti nyt olla kovin kylmä, mutta tähän asti päivät ovat olleet erittäin hiostavia tai vähintään polttavan aurinkoisia. Vedestä ei tunnu olevan pulaa, vaikka kovin kuivalta ulkona näyttäisi, sillä varsinkin varakkaan näköisissä paikoissa, kuten Holiday Innissä tai golfkentällä, on varaa kylvää vettä nurmikon kasteluun. Mitä tuhlausta. Matkakumppanini onnistui ensimmäisenä päivänä pestä tukka kolmella vesimukillisella. Sittemmin on ollut vaikeaa päästä suihkuun, sillä kymmenen amerikkalaista ja yksi suihku samalla käytävällä ovat huono yhdistelmä. Tiedättehän, ne kolmen vartin suihkut, joiden jälkeen koko kylppäri on märkä ja höyryn peitossa. Ja sen jälkeen föönaus. Afrikassa. Lämmin vesi on riittänyt kyllä senkin jälkeen.

Ensimmäisen turistimahavaivan sain vasta eilen. Vuorokauden vaiva vain, mutta sitäkin inhottavampi. Melkein viikon saikin olla ilman, edes hieman epäilyttävä sivukujan intialaisruoka ei aiheuttanut mitään. Täällä muuten on tarjolla erittäin monessa ravintolassa, jopa pikaruokalassa, intialaista ruokaa. Kaikkein varmimmin toki niissä ravintoloissa, jotka ovat olevinaan kiinalaisia. Yhtään kiinalaista ruokaa en ole tosin nähnyt.

Törmäsin muuten täällä minibussissa paikalliseen, itseäni ehkä hieman nuorempaan Yost-nimiseen graafiseen suunnittelijaan. Jolle Linux ja open source olivat täysin tuttuja asioita. Tuli hyvä mieli. Esitin näkemyksenäni, että täkäläisille – sikäli kuin tietokoneita on käytössä – olisi edullista laittaa Linuxit koneisiin ja käyttää vapaita ohjelmia. Hän oli samaa mieltä, mutta täällä ei niistä paljon tiedetä, sillä Microsoftin monopoli on järkähtämätön – täälläkin. Niinpä niin. Monet uudet asiat hyvässä ja pahassa tulevat tännekin rikkaasta Etelä-Afrikasta. Tulisipa Ubuntu – Linux for Human Beings.

Mainitsin aiemmin lusakalaisesta jäteongelmasta. En ole vielä kuullut mitään virallista, paikallisten ihmisten tai edes pitempään täällä olleiden suomalaisten näkemystä aiheesta, mutta minusta tuntuu siltä, että jollekin ympäristöasioihin painottuneelle kehitysyhteistyöjärjestölle olisi täällä töitä. Jos sopiva tuuli sattuu, sisään tunkevan palavan muovin katku voi olla puistattava, jos jossain naapurustossa on päätetty hävittää jätteitä. Joku voisi perustaa projektin vaikkapa jonkin kaupallisen jätealan toimijan kanssa, jonka tavoitteina olisi esimerkiksi
- ehkäistä muovipullojätteen synty kehittämällä palautuspullojärjestelmä
- kehittämällä menetelmät, välineet, prosessi ja osaaminen muovin ja muun jätteen kierrättämiseksi, vaikka sitten energiaksi tai uusiomuoviksi
- työllistää ihmisiä palkkaamalla heitä keräämään jätteitä (joita katujen reunoilla ja ojissa on enemmän kuin uskoisi)
- synnyttää käytännöt ja tiedotus, joiden seurauksena ihmiset eivät enää polta palamattomaksi kelpaavia aineita.

Epäilemättä ongelma on samankaltainen missä tahansa muuallakin, mutta täällä se tuntuu silmiin- ja nenäänpistävän selvästi.

Sambiassa perhe on hyvin tärkeä instituutio. Eikä vain ydinperhe, vaan mukana kuviossa ovat kaikki sedät, tädit, enot ja serkut yhtä lailla. Niinpä (pojan ja tytön – homoseksuaaleja ei moni hetero tiedä Sambiassa olevankaan, niin vaiettu aihe on) avioliittokaan ei ole vain kahden kauppa vaan kahden suvun kauppa. Avioliitot eivät ole niin usein enää järjestettyjä kuin ennen, mutta meikäläisestä näkökulmasta kummia asioita niihin silti voi liittyä.

Kun tyttö ja poika iskevät silmänsä toisiinsa, he saattavat ensin tapailla salaa esimerkiksi kuukausia, ehkä vuodenkin. Tänä aikana heitä ei nähdä yhdessä julkisesti. Kun sitten alkaa olla sopiva aika, alkavat tulevan sulhasen täti ja setä käydä neuvotteluja potentiaalisen morsiamen vastaavien sukulaisten kanssa; nuorten, ainakaan pojan vanhemmilla ei tässä vaiheessa juuri ole roolia. Näihin neuvotteluihin voi liittyä rituaalinomaisia asioita, kuten kana-aterian syömistä, mutta joka tapauksessa tarkoitus on saada selville, mikä on arvo, jolla tytär voidaan naittaa pojalle. Tytön arvon määrittävät tämän vanhemmat, ja se riippuu sellaisista tekijöistä kuin kouluttautuneisuus, etevyys kodin töissä, kauneus ja niin edelleen. Mikäli myötäjäisten hinta on liian suuri, tai tyttöä ei suostuta pojalle antamaan, pojan sukulaiset ilmoittavat tästä pojalle. Mitä sitten tapahtuu, ei minulle oikein selvinnyt.

Näiden keskustelujen jälkeen tuleva pari voi jo esiintyä parina, sillä heitähän ollaan saattamassa yhteen.

Aiemmin ihmisarvo naimakaupan yhteydessä voitiin määrittää esimerkiksi lehminä – tyttäremme on kuuden lehmän väärti – ja kauppa ajateltiin enemmänkin käytännöllisenä korvauksena siitä, että te olette kasvattaneet tämän ja me jatkamme nyt hänestä huolen pitämistä. Nyttemmin maan muun talousajattelun suuntaisesti mukaan on tullut enemmän ahneutta, ja tyttären hintaa on alettu muuttaa rahaksi ja riidellä siitä. Oma lapsi saatetaan jopa nähdä vain investointina, ja sijoitetulle pääomalle halutaan hyvä tuotto. Tämä kehitys on ilmeisesti alkanut suunnilleen 90-luvun alussa, jolloin myös alkoi Sambian valtionyritysten voimallinen yksityistäminen ja talouden liberalisointi – asiat, jotka ovat tavallisten sambialaisten elämään vaikuttaneet lähinnä negatiivisesti.

Aiemmin sanoin, että hintataso on lähes suomalaisella tasolla. Ei nyt ihan, ainakaan kaikilta osin. Paikallinen olut Mosi, joka muuten on hyvää, maksaa ravintolassa 5000 kwachaa eli noin 1,25 euroa. Minibussilla, joka on paikallisten suosima kuljetusmuoto muun joukkoliikenteen enimmäkseen puuttuessa, pääsee keskustaan noin parilla tuhannella, reilusti alle eurolla siis. Bussissa, joka usein on pakettiauto, toimii kuskin lisäksi sisäänheittäjä, joka haalii pysäkeiltä ja niiden läheltä väkeä autoon ja ohjeistaa kuskin pysähtymään potentiaalisten matkustajien kohdalla.

Rahoja ei kannata pitää löysässä takataskussa. Vilkkaalla ostoskadulla Cairo Roadilla taskuvaras käytti klassista törmäystemppua ilmeisesti apurin kanssa ja vei pikkurahat; ei tosin minulta. Taisi tarvita niitä kuitenkin enemmän kuin me.

Vierasmajoitus ei ole ihan halpaa, ja tähän tarkoitukseen olisi voinut varata enemmänkin. Loppuvat pian kesken muuten.


Tänään kerrottiin radiossa, että yliopistolla on jotain hässäkkää. Ymmärsimme, että opiskelijat ovat blokanneet kadun ja osoittavat mieltä, kun heitä ei opeteta. Opettajat ilmeisesti ovat lakossa (korjaan myöhemmin, jos tieto osoittautuu epätarkaksi). Lähdimme paikan päälle katsomaan. Kanssamatkustajamme sanoi, että siellä on mellakka, mikä taisi olla (suomalaisittainkin tuttua) liioittelua.

Minibussi ei päässyt normaalille reitilleen, sillä poliisi oli blokannut tien yhdestä risteyksestä. Perille asti menoa ei suositellut kukaan, kunnes vastaan tuli pari ystävällistä sotilasta tai vastaavaa, jotka kertoivat, että paikan päälle on turvallista mennä. Kampukselta emme enää löytäneetkään muuta kuin yliopiston rakennuksia ja iloisen kuuloista elämää asuntoloista. Mutta tulipahan nähtyä pala Sambian yliopistoa, ainakin ulkoapäin. On täällä tosin toinenkin yliopisto, Kitwessa.

Nyt myös joitakin kuvia netissä. Lisää tulee, jahka ehdin ottaa ja toimittaa verkkoon.

Monet varoittivat ennen lähtöä Sambiaan Afrikan vaaroista, kuinka sille ja tälle on käynyt niin ja noin huonosti Afrikassa; on ollut joko ryöstöjä, kuolemanvakavia tauteja tai muuten ikäviä sattumuksia. Ja ainakaan mikään kännykkä ei toimi.

Nyt seuraa uutispommi. Afrikka ei olekaan suuri monoliittinen kokonaisuus, jossa yhtäällä koetut asiat välttämättä pätisi toisaalla. Afrikka on maanosa, joka on täynnä pieniä ja suuria maita, jotka ovat kaikki jollain tavalla erilaisia ja joissa ihmiset ovat yhtä erilaisia keskenään kuin missä tahansa muuallakin.

Sambia on eräällä tavalla kevytversio Afrikasta, ainakin jos mielikuva mantereesta perustuu näihin kauhutarinoihin. Maa on yleensä ottaen hyvin rauhallinen ja turvallinen, eivätkä tauditkaan riehu ihan niin villeinä kuin jotkut luulevat. Toisaalta se on myös syvintä Afrikkaa, johon istuvat kauniit maanosasta kerrotut tarinat ja jonka väestö on mitä sydämellisintä. Ja puhelimessani on nyt upouusi prepaid-liittymä.

Monet asiat toimivat kuitenkin hyvin eri tavalla kuin kotomaassa. Jätehuoltoa näyttäisivät välillä edustavan tienposkeen heitetyt roskakasat, jotka sitten saatetaan hävittää polttamalla (ja ylipäänsä roskiksia ei meinaa löytyä). Jalkakäytävien puutteeseen tottunee melko nopeasti. Aseistettuja sotilaita vartioi monien liikkeiden lähellä ja katujen kulmissa. Aurinko laskee hetkessä viiden-kuuden aikaan illalla, ja pimeä laskeutuu alta puolen tunnin. Lusakassa ei ole katuvaloja, eikä pimeän tultua juuri kukaan liiku kaupungilla ainakaan jalan. Herttaisia gekkoja saattaa nähdä ravintolan terassin ulkoseinällä, ja sisätilat ovat yleensä siistejä. Vain yhteen torakkaan olemme törmänneet, ja sekin vipelsi karkuun.

Saavuimme Lusakaan eilen. Miten viehättävä pikkukaupunki varustettuna miljoonalla asukkaalla, tai jotain. Ihmiset ovat kovin ystävällisiä ja tarjoavat apuaan ja palveluksiaan, jopa enemmän kuin tarpeen olisi.

Olemme yrittäneet metsästää kontaktejamme, löytää vähän ruokaa, kaupan, puhelimen ja sen sellaista. Dna:n liittymää ei täällä saa toimimaan, vaikka ulkoministeriön sivuilla niin väitetään, mutta Elisa näyttäisi toimivan. Elinan numeroon voisi siis tekstata, jos tarvis olisi. Sähköposti toimii nettikahviloitse, mutta oma verkkoyhteyskin olisi mukava.

Tänne tulo sujui ongelmitta, ja Nairobista löytyi jatkoyhteys, kunhan vähän aikaa odoteltiin, että virkailijat keksivät oikean lähtöportin.

Paljon emme ole ehtineet vielä paikkaan tutustua, mutta pinnalliset havainnot kertovat, että liikenne on siirtomaavallalta peritysti vasemmanpuoleista, ja tien yli on aluksi vaikea päästä. Lopulta autot kai kuitenkin väistävät. Risteyksissä autojen välissä puikkelehtii paljon kaikenlaisen tilpehöörän myyjiä. Lyijyllinen ja lyijytön bensa on saman hintaista. Autot joko polttavat jotain kamalaa litkua tai niiden moottorit on tehty jotenkin hassusti, sillä suurimmasta osasta dieselautoja tulee aivan kamala katku, minkä takia kaupungin ilma on aika huonoa.

Ostokset ovat lähes yhtä kalliita kuin Suomessa kwachan korkean kurssin takia tai jostain muusta syystä, mikä on kamalaa ottaen huomioon, että niin monet sambialaiset elävät alle dollarilla päivä.

Jopa brittiläinen matkaopaskirjamme kertoo, että IMF:n rakennesopeutusohjelmat yksityistämisine ja koulutuksen sekä terveydenhuollon alasajoineen ovat aiheuttaneet paljon enemmän ongelmia kuin ovat ratkaisseet. Edes kaupan vapauttaminen ei ole johtanut talousliberalismiuskovaisten toivomaan tulokseen vaan päinvastoin, kuten globalisaatiokriitikot ovat koko ajan sanoneet: paikalliselta pienteollisuudelta meni kilpailukyky ja työpaikat suurimmaksi osaksi, ja työttömyydestä on tullut paljon aiempaa suurempi ongelma.

(Päiväsin tämän kirjoituksen ja pari seuraavaa kirjoitusajankohdan mukaan; nettiin ne päätyivät vähän myöhemmin.)

Suuresti arvostamani kirjailija, kääntäjä, historioitsija, dosentti, professori ja blogaaja Jukka Kemppinen julkaisi kirjan "Digitaaliongelma. Kirjoitus oikeudesta ja ympäristöstä." Kirja on saatavilla sekä niteenä että nettiversiona. Otaksun suoralta kädeltä, että kirja on erittäin avartava ja lisäksi tyyliltään luettava, vaikken ole sitä itse vielä avannutkaan.

Kirjoittaja sanoo blogimerkinnässään kemppismäiseen tyyliin, että "kirjan tulostaminen, kopioiminen, muunteleminen ja vääristeleminen on sallittua, samoin kirjoittajan henkisen tasapainon ja terveen ja täyden ymmärryksen epäileminen". Aloittakaamme siis linkittämällä kirjan PDF-versio, jonka Lappeenrannan teknillinen yliopisto tarjoaa. Kiireisemmille linkitän vielä kirjan sisällysluettelon ja lukijalle-kappaleen sisältävän blogimerkinnän.

Kemppinen on yksi nykyvaltakunnan harvoista henkilöistä, jotka tajuavat jotain informaatioyhteiskunnasta, tekijänoikeudesta, sananvapaudesta ja näitä koskevasta lainsäädännöstä – samoista asioista, jotka hienoa kansalaisjärjestöä, EFFIä, kiinnostaa.

Lisäksi hänen harvinaislaatuisesta sivistyksestään ja lukeneisuudestaan saa esimakua jo pelkän blogin perusteella. Hän itse varmaan tosin paheksuisi näin vuolaita kehuja, jos tietäisi.

Kemppisen blogin lukijat jo tietysti tämän kaiken tiesivät, mutta lopuille tämä olkoon tiedoksi.

Varoitus, luvassa kansanvalistusta.

Aluksi todettakoon: "Suojatietä lähestyvän ajoneuvon kuljettajan on ajettava sellaisella nopeudella, että hän voi tarvittaessa pysäyttää ennen suojatietä. Kuljettajan on annettava esteetön kulku jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille." (Tieliikennelaki 32 §) Tämä on siis se pykälä, jonka takia autoilijan on pysähdyttävä jokaisen suojatien edessä, jolle jalankulkija on tulossa.

Kuvassa on suojatie, jonka molemmilla puolilla jatkuu pyörätie.



Mikäli pyörätie jatkuu suojatien toisellakin puolella (ns. pyörätien jatke), sen yli saa ajaa, vaikkei suojatietä olisi erityisesti tämän merkiksi pätkittykään. (Ks. esim. Wikipedian artikkeli)

Kuvassa näkyvässä tilanteessa nuolen suuntaan pyöräilevä on autoilijaan nähden etuajo-oikeutettu, sillä "risteyksessä kääntyvän ajoneuvon kuljettajan on väistettävä risteävää tietä ylittävää polkupyöräilijää, mopoilijaa ja jalankulkijaa." (Tieliikennelaki 14 §)

Sen sijaan, jos kuvassa vasemmalta tulisi autoilija, pyöräilijä olisi väistämisvelvollinen tähän nähden vuonna 1997 voimaan tulleen sääntömuutoksen seuraksena. Sen jälkeen tosin moni autoilija on luullut, että pyöräilijä väistää aina, mikä ei siis tietenkään pidä paikkaansa.

Mainittakoon vielä sekin, että ajoradalla ajava pyöräilijä on tasa-arvoinen autoilijaan nähden, eikä autoilija ole edes massaansa vedoten yhtään sen tasa-arvoisempi.

(Tämä teksti sai kimmokkeensa aggressiivisesta, velvollisuuksistaan piittaamattomasta volvokuskista, joka meinasi säikäyttää viereisellä penkillään istuvan pikkutytön kuoliaaksi huutamalla tämän ylitse naama punaisena ja haistattelemalla minulle, joka en tällä kertaa ollut tehnyt muuta kuin ylitin kyseistä suojatietä. Kuvan auto ei liity tapaukseen.)